Kesäyön muisto

Syksy on jatkunut Intiaanikesänä, ihanaa!
Mennyt kesä kuvien muistona mielessä. Superkuu ja Sininen kuu, salamoiden valaisema taivaankansi, tähdet ja sirkat. Oli monta onnen hetkeä läheisten ihmisten kanssa.
Juhannuksen tienoilla, valvoimme yötöntä yötä. Yö tuli, ainakin kameran linssin kautta. Ja kylmyys, sillä piti kietoutua villaan ja fleeceen. Yö tuli sinisenä silloin.

Nyt yö tulee mustana ja sen pimeyttä voi häätää valolla. Taivaspalatsin terassilla lamppujen kertautuminen lasipinnoista loi keinotekoisen tähtitaivaan.

Yön tunnelma on intiimiä. Silloin lähelle kaartuvat kasvit, puut, tulevat iholle ilman kosketusta. Elokuun lopulla terassilla soi DJ Bunuelin valitsemat levyt. Matkasimme kohti Valoa yhdessä rymissä, pyhä pihlaja, ystävä ja minä ja kaikki kymmenet muut...

Elokuun tuoksu

"Nyt on elokuu ja minä olen viljaa..." -Juice Leskinen Syksyn sävelessä.

Loppukesässä on käsinkosketeltava haikeus. Alkukesästä valo on vaaleaa ja kirkasta, jopa kovaa. Loppukesästä se muuttuu kullankeltaiseksi, pehmeäksi. Ilma tuoksuu heinän ja viljan pölylle. Ollaan hetkessä ennen kylmää, kellastumista ja kuolemaa. Kesän ehtoo. Ihana.

Syksyllä alkaa uusi vuosi. Siirryin pois vuosikalenterista takaisin luontaisempaan lukuvuosikalenteriin. Jo ammoin pesti vaihtui, jos oli vaihtuakseen, elonkorjuun jälkeen Mikkelinpäivän markkinoilla, syys-lokakuun taitteessa. Keinotekoista aloittaa näillä leveyksillä uusi vuosi keskellä talvea. Ei, se alkaa pikemminkin syyspäivän tasauksesta! Syksyllä alkaa aina jotain uutta elämässä. Syksy on kahtaalle haarautuva polku. Risteys on valinta, jatkaa niin kuin ennen tai mennä kohti jotain itselle uutta. Vaikka maailma ja luonto ympärillä kuihtuu ja kuolee, minä elän. Elän voimakkaammin kuin koskaan.

Arki

Kuljen naurettavan lyhyen työmatkani omalla autolla. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja selittelen syitä, kuten "tarvitsen omaa rauhaa", vaikka kyse on lopulta omasta mukavuudesta. Vuosien myötä on aistit turtuneet oman auton sisätilan lämmössä. Tänään menin julkisilla töihin, koska töiden jälkeen matka jatkui keskustaan elokuviin eikä sinne kannata omalla autolla mennä!?

Olin valtavan avoimena kaikille ärsykkeille, lähinnä ihmisille ja heistä huokuville tarinoille.
Aamuinen matka Malmilta idemmäksi Helsinkiin, piti sisällään:
 - aamulonkeroaan oksentavan paikallisjuopon
 - puiston penkille nukahtaneen kulkijan
 - R-kioskin edessä kerjänneen pyörätuolimiehen
 - Tupakkia bussikatoksen sisäpuolella sytytelleen nuorukaisen
 - ja tämän tupakansavusta suivaantuneen muorin
 - dösälastillisen hiljaisia matkalaisia
 - Riston (jotain 3v.) joka äidin pyynnöistä huolimatta meni istumaan ikkunapaikalle kolmen penkkirivin päähän bussin lastenvaunuväliköstä
 - yhden Ristosta huolestuneen äidin
 - ja koko matkan rauhaisasti nukkuneen Riston pikkuveljen
 - kirjastoon matkalla olleen Hilman (jotain 4v.), joka kertoi äidilleen yksien tyttöjen kiusaavan häntä pihalla ja että siinä yhdessä rapussa on (oikeasti äiti on!) peikko, kun se kerran huusi möreällä äänellä, että menkää lapset pois rapusta, täällä huutaa peikko!
 - äidin, joka tuskastui siihen ettei hänen itkunsekainen tyttärensä (jotain 4v.) usko häntä, että peikkoja ei ole olemassa
 - Hilman mummon, joka hiljaa hymyili tyttären tyttären jutuille istuessaan rollaattorin päällä lastenvaunuvälikössä
 - bussiin horjuneen keski-ikäisen mieshenkilön, joka ei ruttuinen olkistetson silmillään saanut käytettyä matkakorttia ja rojahti kasseineen naisen viereen jolta pyyteli koko matkan anteeksi, että kertoo tälle liikaa yksityiselämästään
 - naisen, joka yritti painautua lähemmäksi bussin ikkunaa, ettei viereen rojahtanut mies tulisi yhtään lähemmäksi ja hengittäisi äsken juotuja huuruja päin

Matka idästä Stadiin oli vähemmän aistirikas. Työpäivä oli tehnyt tehtävänsä ja huomasin ainoastaan metron ikkunasta Kulosaaren asemalla pleksilasien takana apilaniityn vihreyden syyskuun alun auringossa. Niin ja Kaisaniemen kävelytunnelissa tuttua tangoa soittaneen kvartetin. Paikassa on mieletön akustiikka.

Aamun tarinoista tuli entistä tärkeämpiä, kun Woody Allenin uusin elokuva Blue Jasmine loppui.
Cate Blanchett oli loistava kaiken menettäneenä, hermoromahtaneena entisenä hienostorouvana.

Tänäänkin oli hyvä päivä.

Ruma on kaunista -Brändin tuolla puolen

Poikasen suosikki Otto Santalan teoksista oli "Kerjäläinen", 2013, 

vieressä "Saab", 2013, molemmat: öljy kankaalle.

Lumoutunut olo tuli Otto Santalan näyttelyn avajaisissa äsken. 
Brändin tuolla puolen 
-Oton näyttely on Itäkeskuksen Stoan galleriassa aina sunnuntaihin 22.9.2013 asti. 
En tiedä mikä sen lumouksen oikein teki... 
Taide kun on tunne. 

Otto Santala: 
Brändin jälkeen, 2010, valokuva


Brändi näkyi esineissä ja asioissa, mutta se todellisuus missä me oikesti elämme ja etenkin se itä-Helsingin raaka kuva, se välittyi todella. 
Otto oli saanut moneen teokseen vangittua tarinan, jota jäi miettimään. 

Ennen kaikkea kuvissa oli karua kauneutta! 
Asetelmia ja värejä, liikettä, joka herätti yhteiskuntakritiikin, kyllä. Toi surun, joo. 
Mutta pysähdytti myös tuntemaan, edes jotain. 
Ja tunne, se on aina tärkeä.
Se on alku.

Ruma on kaunista, kun sen oikein silmillä katsoo.

Otto Santala: Täyttä olutta, 2013; Pyörän raato, 2013; Sammunut, 2013

(öljy kankaalle)

sekä takaseinällä: Haavemaailma, 2012

(kankaalle siirretty lasertuloste ja akryyliväri)

Lisää näyttelystä ja Stoan gallerian tietoja löydät täältä.

FOREVER

Tämä postaus kertoo Foreverliving -tuotteista, jotka sisältävät aloe veraa.

www.foreverliving.fi

Kokonaisvaltainen hyvinvointi on Valossa kulkevalle tärkeää. Jos fyysinen kunto tökkii ja keho ei ole tasapainossa, se vaikuttaa mielialaan ja siihen miten jaksaa tarkastella koko maailmaa. Enemmän ja enemmän kuulemme tietoa siitä, kuinka ravinnolla ja vatsan, suolen toiminnalla on Suuri osuus hyvinvointiimme. 

Aloe Vera on luonnon tuote, jota on vuosituhansia käytetty erilaisiin vaivoihin, jopa lääkitsemiseen. Päädyin aluksi kokeilemaan aloeta, koska olin aikamoisessa HyväOlo/Aktivia –jogurtti kierteessä ja tahdoin eroon juuri tällaisesta prosessoidusta ja jotenkin epämääräisestä "terveys"ruoasta. Pidemmän päälle käytettynä en usko sen, enkä ylimääräisten synteettisten vitamiinien popsimisen, olevan hyväksi kenellekkään. Tuntuu että olin kehässä, jossa alkuperäinen syy kehon epätasapainoon oli kadonnut oireiden hoitamisen kierteeseen.

Jostain syystä oma vatsa, huolimatta kuitupitoisesta ruokavaliosta ja liikunnasta jne. ei vain aina toiminut normaalilla tavalla. Kuulin, että aloe vera, sisäisesti nautittuna, juotuna puhdistaa suolistoa siten että sinne ruoasta ja ympäristöstä kertyneet kuonat lähtisivät pois ja ruoasta ravinteet talteen keräävät suolisto”karvat” puhdistuisivat ja pääsisivät toimimaan niin-kuin-pitäisikin eli keräämään mm. normaalista ruoasta saatavat vitamiinit ja hivenaineet talteen. Aloe vera on luonnon saponoidi eli "saippua", joka todella puhdistaa kulkiessaan kehossa. Se poistaa kuonaa ja yrittää saattaa kehon takaisin mahdollisimman luonnolliseen tilaan (näin omin sanoin).

Vatsa on nyt toiminut päivittäin kuin kello, turvotus, johon ne Aktivia-mainoksetkin viittaa, on lähes kadonnut ja lisäksi olen saanut yleisemmin paremman olon kuin koskaan. Sitä on vaikeampi selittää. Ehkä se tulee siitä, kun vatsa toimii, ehkä siitä, etten ole sairastellut niin paljon kuin ennen aloe veraa tai siitä, että stressi-pisteetkin omalta kohdalta ovat laskeneet. Mielestäni aloe vaikuttaa mm mielentiloihin positiivisesti ja mm. niihin parjattuihin pms-oireisiin… Tuntuu, että yleinen vastustukyky on parantunut. 

Mutta viimeaikaiset tutkimuksethan sanoo, että kaikki lähtee vatsasta ja sen hyvinvoinnista ;)

Jo lapsena äiti käytti aloekasvia huuliherpeksen ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Kun se oli tuloillaan, katkaistiin kasvista pala ja hierottiin kasvin sisältä geelimäistä ainetta tykyttävään kohtaan. Pari kertaa huomasin, että geelin ja levon yhteisvaikutuksella herpes laski kokonaan. Tämä omakohtainen kokemus on ollut taustalla ja olen aina pitänyt aloeta merkittävänä kasvina.

Minulla on siis ollut eräänlaisena "stressimittarina" koko elämäni ajan herpes-virus, eli huuliherpes, joka puski ennen lähes kuukausittain, jos ei ”siihen aikaan kuukaudesta” niin sitten jonkun jännittävän elämäntilanteen yhteydessä. Tai viimeistään kun flunssaoireet tulivat. Tämän puolentoista vuoden aikana minulla on tullut huuliherpes vain kaksi kertaa, molemmat influenssan yhteydessä. 

Nyt Foreverin Aloe Gelly-tuote on nyt ajanut saman asian, kuin silloin lapsena äidin aloe-kasvi.

Käytän Aloe Gelly –geeliä myös hyönteisten pistoihin, joten kortison-voiteen käyttö on kokonaan jäänyt, samoin en juurikaan tarvitse antihistamiinia allergiaoireisiin, hyönteistenpistoihin tai muihin. Sisäisesti nautittuna aloe on vähentänyt näitä allergian ”flunssamaisia” oireita ja Gelly-voide ulkoisia.

Aloe Gelly on myös tominut puolitoista vuotta silmänympärysvoiteena aamuin illoin J se nimittäin laskee silmäpusseja ja on salainen ase taistelussa rppyjä vastaan. Antiseptisten vaikutusten takia se on myös haavaensiapua, sopii aftoille ja koko kehon erilaisten tulehdusten oireiden helpottamiseen. Sitä voi laittaa turvallisesti limakalvoille. Se tyrehdyttää verenvuotoa. Ja vaikka mitä.

Elimistön puhdistuminen on näkynyt ihossa: alussa oli taiveihottumaa ja silloin tällöin iho kukki kuin teininä, mutta kyse oli siitä, että ”luonnon saippua” puski kaikkea myrkkyä ulos mitä tässä on 35 vuoden aikana itseensä imenyt. Koska en tahdo enempää elimistööni myrkkyjä ja lisäaineita, kuin ympäröivä maailma niitä meihin pakottaa, olen nyt vaihtanut alumiinittomaan deodoranttiin (Aloe Ever-shield). Dödö toimii, ei ole pettänyt, ei suojaa ehkä 48h niin kuin nykyreksonat, mutta tosiaan, on täysin luonnontuote eikä myöskään tukkeuta kainalon rauhasia. Aluksi oli hankala tottua siihen, että kainalot kostuivat, alumiini-dödöt ilmeisesti tukkii huokoset tosi tehokkaasti…

Samoin olen vaihtanut fluorittomaan hammastahnaan.

Fluori on myrkkyä elimistölle, vaikka sitä hammaslääkäriliitto suositteleekin käytettäväksi. Toki se on hyvä hampaille, mutta se saattaa ärsyttää ikeniä ja jos sitä vahingossa nielaisee, se on jopa vaarallista. Aloe hammastahnan aikana en ole kärsinyt kertaakaan ientulehduksesta, joita fluorin kanssa oli välillä riesaksi asti. Plakki ei kerry samalla tavalla kuin ennen hammaskiveksi, koska fluori kovetti sen aikaisemmin. Lisäksi hymy on yhtä ”valkoinen” kuin ennenkin, hi.

Muita suosikkituotteitani ovat:

-Mehiläiskuningatarhyytelöä sisältävä Shampoo ja hoitoaine, aloe shampoo on sopinut minulle, joka yleensä kärsin hilseestä. Ehkäpä hilse on ollut ihon reaktio ei-luonnonmukaisiin ainesosiin tai sitten stressin oire sekin 

-Avocado palasaippualla pesen kasvot päivittäin kuin kehon suihkussa käydessä. Saippuasta ei katoa raikas tuoksu ja se on älyttömän riittoisaa, niin kuin nämä kaikki tuotteet. Saippualla voi pestä myös meikit pois eikä se juuri kuivata ihoa. Sopii myös ihokarvojen ajeluun, koska rauhoittaa ihoa.

-Aloe scrub –kuorintavoide on hellä ja sitä voisi käyttää vaikka päivittäin. Sopii kasvoille ja keholle, erityisen ihanasti käsille. Tuotteessa ei ole muovin murusia, niin kuin joissain kauppa-tuotteissa, vaan rakeet ovat jojobaa.

-Huulirasva on paras mitä koskaan olen käyttänyt. Pysyy huulilla pitkään, kosteuttaa ja tekee huulista ihanan pehmeät. Voide on ensiapupuikko milloin ikinä tulee Aloe Veran tarve.

- Kylmä/kuuma geeli eli Heat lotion on ihmevoide. Se viilentää kun on tarvis, esim auringonpolttamaa ihoa ja lämmittää kun on kylmä. Tuoksustakin tulee mieleen Vicks-voide  ja se helpottaa tukkoista, flunssaista oloa. Vinkkinä orastavaan päänsärkyyn: sivellään ohimoille ja poskionteloiden jomotukseen: sivellään poskille. Äitini pelastus lonkkaleikkauksen jälkeen: laski jalkojen turvotusta. Urheilun jälkeen ihana kipeille lihaksille.

- Probolis creme, paksumpi voide, joka kuitenkin imeytyy helposti. Ihana yövoide ja kun kasvot tarvii kunnon kosteutusta. Paras jalkavoide, etenkin jos laittaa vähän Heat lotionia sekaan ;) Probolis on luonnon antibioottia eli se laskee orastavat tulehdukset ihosta.

-Lotion voide, sisältää E-vitamiinia ja jojobaa, aloen lisäksi. On kevyempi ihovoide, tykkään ihan perusvoiteena. Voiteissa sama ominaisuus kuin Gellyssä, että ovat antiseptisiä, esim. ihon pikku haavat tai illalla puristetut finnit eivät tulehdu vaan rauhoittuvat! Kaikissa voiteissa on suojakertoimia ainakin 10.

-Argi+ -aminohappoja erityisesti arginiinia ja vitamiineja sisältävä ravintolisä treenipäiviin. Arginiini "laillinen doupinki" auttaa verisuonia laajenemaan, ehkäisee sepelvaltiomotukoksia ja parantaa verenkiertoa. Itsellä ainakin menee lihakset helposti ns. "hapoille", arginiini ehkäisee tämän ilmiön. Salilla jaksaa pumpata, antaa energiaa. Korvaa D, C ja B –vitamiinipurkit meikäläisellä tästä lähtien…

Kosmetiikassa olen aina ollut keskivertokuluttaja enkä mikään läträäjä. Kaikenlaisia tuotteita on tullut kokeiltua ja osa niistä huikean hintaisia. Luonnonmukaisuus ja ympäristöystävällisyys on tärkeitä samoin kuin se, että itse tykkää tuotteen koostumuksesta ja tunnusta omalla iholla. Oikeasti käytän luettelemiani tuotteita päivittäin ja käytän vastakin. Osa tuotteista on ihan luksusta arjessa!

Lisäplussaa tuotteiden käyttöön tuo se, että niiden pakkaukset on valmistettu kierrätysmuovista ja ne ovat energiajätettä. Forever -firmana on eriyislaatuinen, se antaa jälleenmyyjilleen eniten etuja ja mahdollisuuksia kehittyä, kuin mikään muu tunnettu verkostomarkkinoinnin yritys. Lisäksi se kohtelee Aloe-pelloilla työskenteleviä ihmisiä hyvin, tarjoaa kokonaisille perheille terveydenhuollon sekä lapsille koulutuksen. 

Kovan kapitalismin vastustajana tämä on mielestäni kokonaisvaltaisesti hyvää ja kestävää työ- ja bisneskulttuuria, jota tuen mielelläni.

Pahoittelen, jos tämä hurahtaminen aiheuttaa näppyjä, mutta meitsi diggaa Foreverin Aloe-tuotteista ja jos sinäkin löydät tuotteista jotain, josta pidät, niin se on vaan hieno homma! Tahdon jakaa tämän hyvän olon, jonka itse olen löytänyt, kaikkien kanssa. 
Tiedän, että tämä saattaa näyttää ja kuulostaa SuomenKuvalehden takakansimainokselta, olen siis kiitollinen kun jaksoit lukea kirjeeni loppuun. 

Välitän tätä nykyä tuotteita myös muille, ole siis yhteydessä, jos olet kiinnostunut. 

Valoa!

Pikkukosken sillan kautta...

Kävely on ihanaa! Liike avaa kuonakanavat niin kehosta kuin korvien välistä ja taas voi hengittää ja toimia vapautuneemmin. Kun kirjoittaa paljon, on hyvä kävellä välillä. Joku on sanonutkin, että kävely on kirjoittajan kaveri. On tullut kirjoitettua, ei kuitenkaan niin paljon kuin haluaisi. Mutta käveltyä senkin edestä. Elokuinen kävelyretki kulki Pikkukosken sillan kautta.

Odottamatta olinkin inspiroivalla "Galleria-kierroksella". Tilassa oli taidetta, ehkä siinä tarkoituksessa tehtyä tai sitten ihan vaan katsojan silmässä, ihmiskäden jäljellä ja osittain luonnon muovaamaa.

Lumouduin.

Ihmisen Valo

Certain thoughts are prayers. There are moments when, whatever be attitude of the body, the Soul is on it´s knees. -Victor Hugo

Käytiin muutama viikko sitten Taidehallin Steve McCurry näyttelyssä ja meinas taju lähteä.
Kokelma taiteilijan uran huippukuvia, ihmisiä ja hetkiä maailmalta. Joissain kasvoissa silmät kertoivat tarinan ja aika pysähtyi.

Meille tarttui tuliaisina Steve McCurryn tuotannosta hieno kirja.
Sitä katsellessa inspiroituu.
Kuvattujen ihmisten silmissä on Sielun peili ja kasvoista tarttuu mystinen Valo.
Huokaus!

I look for the unguarded moment, the essential Soul peeking out, experience etched on the person´s face. -Steve McCurry 

 Harmittaa, etten aikaisemmin tajunnut vinkata näyttelyä, sillä se on huomenna 4.8. viimeistä päivää, vielä siis ehtii...

Sanaa ja vaahtokarkkeja

Joskus Raamatun tekstien ääressä painiminen laittaa hikoilemaan. Sellainen oli viime sunnuntain päivän evankeliumi (10.sunnuntai helluntaista, 1. vuosikerta) Luukas 16:1-9.
En tiedä mitä Sinä ajattelet, mutta minulta ainakin aivot nyrjähteli, että mitä täh!?

Luuk. 16: 1-9

Jeesus puhui sitten opetuslapsilleen: »Oli rikas mies, jolla oli taloudenhoitaja. Hänelle kanneltiin, että taloudenhoitaja tuhlasi hänen omaisuuttaan. Hän kutsui tämän luokseen ja sanoi: ’Mitä minä sinusta kuulen! Tee tili toimistasi, minun talouttani sinä et enää hoida.’ Mies mietti: ’Mitä minä nyt teen? Isäntä panee minut pois taloudenhoitajan toimesta. Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa. - Nytpä tiedän! Järjestän niin, että toiset ottavat minut taloonsa, kun joudun lähtemään työpaikastani.’ Hän kutsui isäntänsä velalliset vuoron perään luokseen. ’Paljonko olet velkaa isännälleni?’ hän kysyi ensimmäiseltä. ’Sata astiaa öljyä’, tämä vastasi. Taloudenhoitaja sanoi: ’Tässä on velkakirjasi, istu ja merkitse äkkiä viisikymmentä.’ Sitten hän kysyi toiselta: ’Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?’ Tämä vastasi: ’Sata tynnyriä vehnää.’ Taloudenhoitaja sanoi: ’Tässä on velkakirjasi, merkitse kahdeksankymmentä.’»    Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta. Hän sanoi:
    »Tämän maailman lapset menettelevät toisiaan kohtaan viisaammin kuin valon lapset. Minä sanonkin teille: hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole.»

Päädyin saarnaamaan seuraavanlaisesti. Vaahtokarkkeja jaettiin kirkkokansalle poislähtiessä ovella, ikäänkuin taivasmaistiaisina. Valoa!

"Viimeaikoina on paljon puhuttu Raamatun auktoriteetista, kun asetetaan vastakkain vallitsevan yhteiskunnan lait ja käytänteet ja Raamatun sana (pienellä kirjoitettu sana, sillä Isolla Alkukirjaimella: Sana, viitataan aina Jeesukseen Kristukseen). Keskustelu kulminoitui tapaan tarkastella Raamattua ja muistutukseen sen monimuotoisuudesta.

Tämä päivän evankeliumi on mainio esimerkki Raamatun, uuden testamentin kirjoituksesta, jonka todellinen selitys on hukkunut ajan virtaan. Itsellä ainakin nyrjähti aivot muutamaan kertaan, kun yritin ymmärtää mitä Jeesus vertauksella tahtoo meille sanoa. Raamatun tulkinnan riemu on siinä, että me saamme, luvan kanssa heijastaa sitä tänä päivänä itsemme kautta. Silloin Sana, (isolla alkukirjaimella) avautuu meille siinä hetkessä, ajassa ja paikassa, uskon avulla J

Osa Raamatun opetuksesta on sellaisenaan totta, osaa täytyy vähän selittää. Ja aina kun talteen kirjoitettua kertomusta kopioidaan uudestaan, siirretään jälkipolville, sitä tahattomasti muokataan. Milloin tippuu oleellinen sana pois tai se muuttuu merkitykseltä toiseksi, sillä kieli ja ajat muuttuvat.

Tämän päivän vertauksen epäloogisuutta on selitetty eksegeettisesti muun muassa siten, että siitä puuttuisi jokin pidempi kohta tai että siinä olisi kaksi tarinaa yhdistetty?! Vertaus ja selitys eivät kuuluisi yhteen…

En tiedä, minua viisaammat Raamatun tutkijatkaan eivät tiedä.

Mutta emmehän tahdo jättää ymmärrystä tähän?

Sillä jokin merkitys kertomuksella on…

Aikalaiset olisivat ehkä ymmärtäneet kertomuksen paremmin sen piilomerkitysten kautta: taloudenhoitaja saattoi olla asemastaan huolimatta orja, määrät, jotka hän vähentää veloista ovat huomattavan suuria, koko yhteiskunta perustui pitkälle vaihdantatalouteen, ”jos annan sun velat anteeksi, niin sinä teet puolestasi minun hyväkseni jotain suurta.” Huomioitavaa on myös se, että epärehellisen taloudenhoitajan herra, rikas mies, on herra pienellä h:lla, eli maallinen herra, ei Jumala.

Mies saa potkut epärehellisyydestä, niin täällä maailmassa toimitaan. Viisaaksi taloudenhoitaja Jumalan silmissä kuitenkin tulee, koska hän hyväntekeväisyyttä harjoittaen turvaa tulevaisuutensa, enää ei ole kyse itselle haalimisesta, ainakaan rahan, mammonan, vaan jonkun muun aineettoman avun, tavallaan hänen itsensä köyhäinavun…

Kaikista selityksistä huolimatta kertomus ei vain avaudu täysin järkevästi. Täytyy ottaa avuksi muut Luukkaan evankeliumin kertomukset ja niiden sanoma: Tarina rikkaasta miehestä, joka rakensi elämänsä omaisuutensa varaan (Luuk.12:16-21) sekä tuttu kertomus tuhlaajapojasta (Luuk.15:11-32), muistutuksena myös rikas nuorukainen, joka kysyessään, miten saisi omakseen ikuisen elämän, saa vastaukseksi kehotuksen myydä kaiken ja jakaa rahat köyhille (Luuk.18:22)…

Ja sitten muistin:

Taannoin, toimiessani kesäteologina, eräs silloinen kollegani piti saarnan rippikoululaisille vaahtokarkkien avulla.

Hän pyysi viisi vapaaehtoista, joille lupasi kaikille saman verran vaahtokarkkeja. Nuoret olivat kirkon etuosassa ystäviinsä päin, kädet kukkuroillaan näitä karkkeja. Sitten he saivat valita: joko pitää kaikki karkit itse, pitää osan itse ja lahjoittaa muutama kavereille, tai sitten jakaa kaikki ystäviensä kanssa. Pari nuorta päätti pitää vaahtokarkit itse. Hyvä, he saivat vaahtokarkit omakseen ja palasivat penkkiin. Pari nuorta päätti antaa noin seitsemästä suuresta karkista kaksi tai kolme ystävilleen. Näin he tekivät ja annettujen tilalle ystäväni saarnamies antoi saman verran tuplana takaisin. Viides vapaaehtoinen pääsi tässä kohdin jutun juonesta jyvälle ja päätti jakaa kaikki karkit ystäviensä kanssa, jopa siten, ettei hänelle itselleen jäänyt yhtään. Hän sai palkinnoksi päätöksestään seitsemän pussillista vaahtokarkkeja.

Itse käytän termiä Korkeinta Matematiikkaa. Se on Jumalan itsensä laatima laskentatapa, jota on vaikea täällä maailmassa ymmärtää. Se on sitä, että antaessaan saa: Ehkei vaahtokarkkeja, mutta ainakin anteeksi ja kaikkea muuta Hyvää, sellaista, jota ei voi punnita tai mitata. Päivän evankeliumin vertaushan viittaa tuonpuoleiseen:

”Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole!”

Väärä rikkaus on maailman rikkautta, mammonaa, ainoat oikeat ystävät, jota sillä voi hankkia itselleen Jumalan silmissä hyväksyttävällä tavalla, ovat Köyhät ja muut apua tarvitsevat.

Mitä enemmän annat omastasi, jaat mitä Sinulle on annettu, oli se sitten mammonaa, hyviä tekoja, apuasi, lahjakkuuttasi, hymyjä, ystävällisyyttä, rakkautta; sitä enemmän saat, parhaimmillaan moninkertaisena, Takaisin.

Ja se palkka, se vaahtokarkkivuori odottaa meitä jokaista tuonpuoleisuudessa, iäisissä asunnoissa, Jumalan luona. Sillä lopulta maallinen mammona, rikkaus on vain lainaa Jumalalta, me emme saa sitä mukaamme täältä. Hengellinen rikkaus sen sijaan seuraa meitä aina ja iankaikkisesti." 

Hiljainen vaellus...

Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen,

sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen.

Virsi 78

Syvennyin hiljaisen viikon ja pääsiäisen kuvastoon ja symboliikkaan, kun olin mukana toteuttamassa "Pääsiäisen kuvat" -kurssia. Erilaisille perheille tarkoitettu kurssi koostui kolmesta illasta, askeleesta: Kiirastorstaista, Pitkästäperjantaista ja Pääsiäisestä. Joka kerralla syvennyttiin teemaan, mutta pääasiassa taiteiltiin ja askarreltiin. Minä tein kollaasin, täysin sekatekniikalla pääosin erikeepperillä liimaten.  
Oksa-risti täytyi liimata kuumaliimalla, samalla poltin sormeni, sattui.

Hiljainen vaellus 2013 

Kolmen illan ajan Rene 3 ja ½ vuotta kantoi viereiselle paikalle, oman työnsä tykö tavaraa: kankaita, oksia, kiviä, kimalteita, hileitä, kuivuneita sydämen muotoisia vaahtokarkkeja, sanomalehtiä, teippiä, mustaa muovinauhaa, maaleja, pitsiä, muovisia pieniä rasioita täynnä erilaisia helmiä ja metallisymboleja, höyheniä, kuivattuja kasveja ja tähtitarroja ja vaikka mitä. Kolmen illan ajan neuvottelin Renen kanssa, saisinko lainata hänen kasastaan jotain, koska se ei kuitenkaan mahtuisi kaikki hänen työhönsä. Toisen illan alussa Rene ryhtyi ehdottamaan minulle erilaista lisättävää työhöni. Ja kolmantena iltana minun täytyi jo kysyä Renen mielipidettä mitä jos laittaisin tauluuni tuon tai tämän.

Kolmisen iltaa siihen meni, mutta olen hämmentyneen onnellinen tuotoksesta. Siinä on minun lempikuviani aiheesta: Dalia, Edefeltiä, Chagalia, El Grecoa, Kallen-Gallelaa, Fr Erikiä, virsiä, symboleja, värejä ja kaikkea. Renen mielestä vasen yläkulma olisi tarvinnut vielä jotain. Minusta tähti riitti. Taisin siis saada sen valmiiksi. Rene ei saanut omaansa, kertoi liimavansa loput osaset sitten kotona pitkänäperjantain paikalleen. Äiti nyökytteli vieressä.

Kolmantena päiväna Jeesus nousi haudasta ja kuolemalla kuoleman voitti.

Suksen latu suhisee...

Sainpa hiihtolomakuvat minäkin. Ihan tosta Malmilta. Latu-kuvaa ottaessa upposin reittä myöten hankeen. Teki muuten kylmää, olin salilta tulossa ja ei ollut trikoo-housujen alla sukkahousuja tai muita teknisiä asuja. Ja siinä puron haarassa, missä seisoo pari vanhaa taloa, koin helmikuun ilmestyksen. Kun sulki silmät ja kuunteli hiljaa sillalla, kuului lintujen laulua ja virran iloista pulppuamista. Kehältä kantautuva kohina jäi taka-alalle. Aurinko lämmitti kasvoja ja sulatti vanhan talon räystään jääpuikkoja...

Lapsuuden hiihtolomat vietin pääasiassa serkun luona maalla. Päivät oli kohtalaisen tylsiä, koska serkun lomat oli viikon viiveellä piti sen käydä koulua. Minä latailin Commodoreen Aku Ankka -peliä tai katselin toisen serkun taivaskanavilta nauhoittamia musiikkivideoita. Kun serkku palasi koulusta pinkaisimme potkukelkoilla läheiselle Siwalle kilometrien päähän ostamaan karkkia. Siinä se aika sitten meni. Koskaan ei hiihdetty.


En ole hiihtänyt sitten alakoulun, mutta silloin hiihtelin senkin edestä. Lapsuuden kodin takapihalta alkoi Keskuspuiston vihreä maailma ja parin metsäisen polun ja nyppylän takana oli hoidettu latuverkosto. En minä muuten, mutta lapsuudenkaverin perhe oli hiihtohulluja. Siis siinä määrin, että isäntä voiteli suksia pikkutunneille autotallissa kynttilänvalossa. Ja mukavaahan se oli. Hiihtää muutaman kilometrin matka Maunulan majalle ja juoda siedä lasillinen kuumaa, aivan tosi kuumaa mehua, ja hiihtää takaisin.

Kun hiihtäminen jäi, jäi sukset tuulettumaan kerrostalon neljännen kerroksen parvekkeen nurkkaan. Aamiaispöydässä ne iski silmää kesät talvet. Täytyykin muistaessani kysästä äidiltä, kuin mun Järvisten lopulta kävi. Mutten hiihdellyt enää. Ei yhdeksänkymmentäluvulla ollut kelejä. Hyvä kun päästiin koulussa luistelemaan. Tai sekään mikään Hyvä juttu ollut. Ei teininä enää tahtonut tehdä muuta kuin tanssia Discoa.

Mutta silti sitä viettää hiihtolomaa, joka vuosi. Enkä minä ole lomalla silloin kun muut, jotka lähettävät naamakirjan täydeltä ihania luontokuvia sieltä sun täältä maalta. Täydellisen talvisia maisemia ja kaipuu iskee, kateus.

Luovuuden etsintää

Lapsena ihminen seisoo poreilevan luovuuden padan vieressä ja kaikki padan tuoksut, värit, höyryt ja ihmeet ovat avoimena ja mahdollisia. Nuoruus on sitä, että kasvaa pois tuon padan luota. Matkaa voi kertyä jopa kilometrejä ja maailma tekee tien padan ääreen kimurantiksi. 

Jos padan taas aikuisena löytää, sen lähelle ei koskaan enää pääse niin kuin lapsena. 

Moni taiteilija pyrkii koko aikuisen elämänsä ajan takaisin tuohon lapsuuden maailmaan ja löytämään sen keitoksen ihmeen, jota lapsena sai maistaa: 

Luovuuden ihmeen, avoimen ihmettelyn ihmeen, sen miten kaikki on mahdollista!

Silti me katsomme vain kuin kuvastimesta.

Jumala lupaa valtakuntansa erityisesti lapsenkaltaisille. Minusta nämä kaksi asiaa kulkevat käsikädessä. Minulle luovuuden salattu lähde on nimittäin Korkeimmassa itsessään. Luoja itse antoi meille lahjan Luoda, kun teki meistä kuviaan.

Nyt kun olen hyväksyen siirtymässä aikuisuuden salattuun maailmaan, olen päättänyt löytää oman luovuuteni  porisevan padan. Teen matkaa erään luovuuden oppaan ohjeilla, luku kerrallaan. Ihana suorittaja minussa ajatteli, että viikkoja menee saman verran kuin kirjassa on lukuja. Kuinkas kävikään: kolmannen luvun kohdalla tuli yli kuukauden tauko ja jumitus. Ei luovuus löydy näpsäkällä perfektionismilla ja velvollisuudentunnolla, johon olen sukeltanut yläaste-ajoista lähtien.
Ei, luovuus löytyy irti päästämällä, tyhjässä tilassa.                                                                                                                                                

Koskematon hanki ja katulamppu, Vaatekaapistako tähän tupsahdin?

Kolmas luku oli osuvasti nimeltään Voiman elpyminen ja ohjeena oli olla ajattelematta ja suorittamatta. 

Taidan olla vieläkin luvussa kiinni, vaikka oli pakko katsoa pari lukua eteenpäin: Rehellisyyden löytäminen ja  Toivon elpyminen. Niinpä. 

Ei tätä voi kiirehtiä.

Tyhjän tilan luomisen vinkkinä oli pitää luku-lakko: ei tyhjänpäiväistä telkkarin katselua, ei teatteria, ei elokuvia, ei sanomalehtiä, kirjoja tai mikään jonkun toisen luomaa. Musiikki on siinä ja siinä, mielellään ilman ymmärrettäviä lyriikoita. Sen sijaan olisi hyvä tehdä käsillä itse, käsitöitä, puutarhanhoitoa, askartelua, pelata pelejä, nähdä ystäviä jne. 

Tuntuu niin vaikealta tehtävältä, pelottaa heittäytyä. Sisäinen vastustajani muistuttaa, että se ja se kirja on vaan nyt luettava, koska kirjastolainakin erääntyy kohta... 

Tiedän missä luovuuden patani sijaitsee. Ajoittain teen retkiä sen ääreen. Siellä olen "kotona", siellä on hyvä olla, siellä asuu Flow ja ajattomuus. Padassa porisee pari tarinan juurta ja tuhansia siemeniä. 

Voi kunpa ylettäisin niihin niin kuin lapsena. 

Pahin este minä itse ja matkan varrella maailmasta kertynyt kuona... 

     

Kyyneleet

Vanhan kirkon katon reunalle oli kertynyt puolimetrisiä jääpuikkoja. Ne saivat rauhassa kasvaa. Puikkojen alle ei elävillä ollut asiaa. Pieni saattojoukko käveli kellojen soidessa vanhan kirkon ohitse. Lumi narskui askelten alla ja talitintti kertoi odottavansa jo kevättä. Uurna kulki edellä pojanpojan nuorilla käsivarsilla. Kunniatehtävä oli raskas, puinen uurna ei. Kellot saattelivat joukon haudalle asti. Rakas oli siunattu jo edellisellä viikolla, silti suru puhui vielä kasvoilla. Toisen tyttären maskara ei ollut vedenkestävää. Talvisessa suojasäässä kävi viiltävä viima.

Maahan kätkeminen oli kaunis. Kyyneleet kertoivat surusta, pohjattomasta ja lohduttomasta menetyksen tuskasta, mutta myös hiljaisesta kiitoksesta. Kiitos, että olit. Kyyneleet puhdistivat sielun, toi sen totisesti hetkeen. Mennyt on muistoja, tulevaisuus lupaus. Elämä on kaunis, niin kuin kirkon räystäästä roikkuvat jääpuikot helmikuun auringossa. 

Teimme Mindfullness -koulutuksessa harjoituksia tullaksemme tietoisesti läsnäoleviksi. Yksi harjoitus harjoitti positiivisen mielikuvan voimaa: piti löytää itsestään muisto paikasta tai hetkestä, jolloin oli onnellinen. Minun sieluni löysi sen eräältä lokakuun illalta muutama vuosi sitten, kun poikasen kanssa oltiin Linnanmäellä. Kylmä ja kirkas taivas, kaunis kuutamo, puisen vanhan vuoristoradan tervan ja kiskojen tuoksu. Se kaarre, siellä kaikkein ylimpänä, ja hetki ennen ensimmäistä vatsanpohjasta ottavaa laskua. Siellä oli Onni. Harjoituksen tuoma onni oli niin voimakasta, että silmät täyttyivät kyynelistä. 

Onnessa on kyse sydämen pakahtumisesta. Ja kun sydän pakahtuu, itkettää! 

Östersundomin kirkon lähellä tuoksui samalle kuin vanhan vuoristoradan kyydissä. Jääpuikot kuin kyyneleet. Oli hyvä olla.

(Östersundomin kirkko, Helsinki n. 1754)

Joulurunotyttö

Jouluruno tuli tehtyä koulun joulujuhlaan opettajan pyynnöstä. Tuohon aikaan hän opetteli kirjoittamaan kaiken pieneen muistikirjaansa. Näytelmäkerhon tauoilla ja omaa kohdevalovuoroa odotellessaan hän kirjoitti paljon. Ajatukset vuosivat pienille sivuille tikkukirjaimilla, mustalla ohutkärkisellä tussilla, runoina. 

Nuoruuden tuska, rakkaudet, onnen hetket ja ystävyys, kaikki ne tunteet, jotka olivat uusia ja outoja ja joiden halusi jatkuvan ikuisesti, ne hän kirjoitti kirjaansa. Siinä oli mustalla pohjalla ruusuja kannessa. Se mahtui kämmenelle ja sinne hän kirjoitti myös joulurunonsa.

Jouluruno, jota muisteli vuosia myöhemmin jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjoitukseksi, jonka hän luki julkisesti. Kuusitoistakesäinen ei ollut sielultaan vielä niin vahva, että olisi voinut lukea kaiken saamansa palautteen nyanssit. Sisäisesti tyttö oli epävarma ja arka, niin kuin kaikki tuossa iässä oikeasti ovat. Hän oli näennäisesti vahva, esiintyjä, koulun kissanristijäisten vakiotähti sekä uutena valtauksena näyttämön ammattilainen. Joulurunon esittäminen koulussa meni rutiinilla. Eräs opettaja kehui hänen lahjakkuuttaan, silti.

Joulurunon ensiesitys oli seurakunnan nuorten pikkujouluissa. Vanha nuorisotalo oli tupaten täynnä, pääesiintyjänä oli vuotta vanhempien poikien bändi, ne jotka treenailivat nuorisotalon nurkissa. Ohjelma oli hauska ja monipuolinen. Kaikki taitavat ja taitamattomat kantoivat jouluaiheiseen iltaohjelmaan kortensa. Hän ajatteli lausuvan runonsa. 

Esiintymisen ensimmäinen sääntö on olla selittelemättä. Mutta, jännitys ja tilanne, uusi aluevaltaus nuoren taiteilijan elämässä, saivatko aikaan sen että esitys ei koostunut vain jämäkästä lausunnasta. Joulurunon johdannoksi nousi puhe ujolla hymyllä. Tämä on vaan tämmönen ja kirjoitin sen ihan hetki sitten ja ei se varmaan ole edes kovin hyvä...

Runo oli hyvä.

Vuotta vanhempi koomikko otti nuoren runotytön hampaisiinsa. Bändin viritellessä soittimiaan hän toisti saman sisällön kuin tyttö aikaisemmin. Viitaten siihen, että runotyttökin oli ollut turhan vaatimaton, hieman jopa pilkaten. Tyttö nauroi muiden mukana, mutta sisältä oli kylmä. Kuinka tulkita nuoren pojan sanat. Persoona sai kolauksen, ei nähnyt mikä oli mennyt väärin. Oli egonsa sokaisema. Enemmän elänyt olisi ymmärtänyt pojan pilkan. Runo oli ollut hyvä, epävarmuus soinnutonta ja kenties poika oli tytöstä kiinnostunut. Kuka tietää. Mahdollisuutta ei ainakaan muodostunut. Tyttö ei koskaan enää tahtonut samoihin tiloihin tuon pojan kanssa. 

Tytön sieluun jäi kaikumaan epäonnistuminen, joka säteili kaikkeen kirjoittamaansa. Runotyttö näivettyi vanhenevaksi naiseksi, jonka sisällä eli ikuisesti tunne, että jokunen runo oli jäänyt kirjoittamatta, sanoja sanomatta, tunteita kuvaamatta.

Jouluruno hiipi mieleen aina joulun alla. Eräänä jouluna se tuli mieleen siinä määrin, että nainen etsi käsiinsä pienen mustan ruusukuvioisen muistikirjan hakiessaan joulukoristelaatikkoa kellarista. Hän kirjaa etsiessään  muisti tuon pienen sattumuksen, tapauksen, bändin solistipojan vitsin. Ja muisti, että ei enää sen jälkeen lukenut tai jakanut kirjoittamaansa kenenkään kanssa, ainakaan runoja. 

Muistojen laatikoiden ympäröimänä, pölyisessä kellarissa, nainen vieritti kyyneleen muistikirjan sivulle. Joulurunon tikkukirjainten rivistö suttaantui vain vähän. Kun laatikot oli pakattu kirjoineen päivineen takaisin varaston takahyllylle entinen runotyttö palasi takaisin huolella rakentamaansa elämään, joulukoristelaatikko kainalossa.