Vanhan kirkon katon reunalle oli kertynyt puolimetrisiä jääpuikkoja. Ne saivat rauhassa kasvaa. Puikkojen alle ei elävillä ollut asiaa. Pieni saattojoukko käveli kellojen soidessa vanhan kirkon ohitse. Lumi narskui askelten alla ja talitintti kertoi odottavansa jo kevättä. Uurna kulki edellä pojanpojan nuorilla käsivarsilla. Kunniatehtävä oli raskas, puinen uurna ei. Kellot saattelivat joukon haudalle asti. Rakas oli siunattu jo edellisellä viikolla, silti suru puhui vielä kasvoilla. Toisen tyttären maskara ei ollut vedenkestävää. Talvisessa suojasäässä kävi viiltävä viima.
Maahan kätkeminen oli kaunis. Kyyneleet kertoivat surusta, pohjattomasta ja lohduttomasta menetyksen tuskasta, mutta myös hiljaisesta kiitoksesta. Kiitos, että olit. Kyyneleet puhdistivat sielun, toi sen totisesti hetkeen. Mennyt on muistoja, tulevaisuus lupaus. Elämä on kaunis, niin kuin kirkon räystäästä roikkuvat jääpuikot helmikuun auringossa.
Teimme Mindfullness -koulutuksessa harjoituksia tullaksemme tietoisesti läsnäoleviksi. Yksi harjoitus harjoitti positiivisen mielikuvan voimaa: piti löytää itsestään muisto paikasta tai hetkestä, jolloin oli onnellinen. Minun sieluni löysi sen eräältä lokakuun illalta muutama vuosi sitten, kun poikasen kanssa oltiin Linnanmäellä. Kylmä ja kirkas taivas, kaunis kuutamo, puisen vanhan vuoristoradan tervan ja kiskojen tuoksu. Se kaarre, siellä kaikkein ylimpänä, ja hetki ennen ensimmäistä vatsanpohjasta ottavaa laskua. Siellä oli Onni. Harjoituksen tuoma onni oli niin voimakasta, että silmät täyttyivät kyynelistä.
Onnessa on kyse sydämen pakahtumisesta. Ja kun sydän pakahtuu, itkettää!
Östersundomin kirkon lähellä tuoksui samalle kuin vanhan vuoristoradan kyydissä. Jääpuikot kuin kyyneleet. Oli hyvä olla.
(Östersundomin kirkko, Helsinki n. 1754)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti