Pakotettu pysähtyminen

Kun ei itse osaa sanoa Ei, se sanotaan puolestasi.

Tosin tämä sairasloma tuli kaikkein rauhaisampaan hetkeen. Eli vaikutin siihen tavallani.

Hiljaiseloa.

Suljen radion autossa yksin ajaessani. 
Kotonakaan en kuuntele mitään. Paitsi sisäistä tilaani, kaikkea mitä pitäisi, mitä haluaisin... Oikeasti haluaisin.

Pohdin aikaansaamattomuutta.

Tulin tulokseen, että kyseessä on pikemminkin liian suuret tavoitteet:

niin kuin saavuttaa auringon kirkkaus sekunneissa, vaikka olla satoja vuosia tuikun valo -riittää.

Läheltä tähti polttaa, kaukaa se erottuu juuri ja juuri, jos katsojia edes on.

Hiljaiselossa soi Turhuuksien turhuus, nyt se vaimeni. Palattiin arkeen.

Arki on hyvä. Arki on tuikun valoa, himmeää, tunnelmallista, pysähtynyttä.

Alussa olin Minä?

Eppu Normaali: Kaikki häipyy on vain nyt

Alussa olin minä.

Ja kun vuosia oli kulunut muutama, minä huomasin istuessani tähtitaivaan alla, että Minä olin osa jotain suurempaa, että Minä en ollutkaan kaiken keskipiste, vaan pikemminkin ulkoreunalla Galaksia, jota Linnunradaksi kutsutaan.

Katselin tähtistä taivasta ja mietin Mikä on ihminen?

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

-mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

(Psalmi 8:4-5)

Ja aivoni nyrjähtivät radaltaan. 

Pohdin maailmaa ja kaikkea mitä näin ja kaikkea mitä en nähnyt ja mieleni täyttyi suurista kysymyksistä:

Mitä, jos en olisi olemassa?

Mitä, jos mitään ei olisi olemassa? Mitä sitten olisi?

Ja siitä ei ollut enää pitkä matka kysymykseen, mitä oli ennen kuin kaikki oli ja miten kaikki sai alkunsa?

Kuulin kaksi kertomusta olevaisuuden synnystä, eivätkä ne mielestäni sulkeneet toisiaan pois. 

Toinen etsi vastausta kysymykseen miten? Ja toinen kysymykseen Miksi?

Fyysikko kertoi, että Kvanttivaahdon värähtelystä syntyi voimakas räjähdys, kaiken alku.

Minusta tuntui oikeammalta, että se oli Jumala. Jumala, jonka Sanasta tyhjyys värähteli.

Jumala loi maailman. 

Siihen kului satoja, tuhanisa, satojatuhansia, miljoonia, miljardeja vuosia. 

Vaikka Jumalalle itselleen, hänen Ajassaan, se oli kuin kuusi päivää.

Jumalan Sanassa oli valtava voima, mietin.

Siinä oli energiaa enemmän kuin tuhannessa tuntemassani auringossa. 

Ja ihmeellisesti siinä oli samalla kaikki Tieto, Viisaus ja Rakkaus,

koska sen räjähdyksen myötä Sanaa hajosi maailmankaikkeuteen olevaksi. 

Sitä on tähdissä. Sitä on minussa: Jumalan Sanaa. Ja se kiertää kaikkeudessa ikuisesti.

Jumala näki, että hänen luomansa oli hyvää.

Luomisen keitoksessa ei ehkä ollut tarpeeksi Sanaa, sillä luomistaan olennoista viimeinen jäi pohtimaan vapauttaan ja mahdollisuuksiaan. 

Rakkaus ei ollutkaan aivan yksiselitteinen juttu. 

Minäkin istuin tähtitaivaan alla kysymyksineni.

Jos ei ole mitään. Ei ole minua. Ei ole ketään. -Onko Jumalaa?

Jos ei ole valoa. On pimeää. -Pimeys on valottomuutta.

Mutta Sanan Valo, tähtipöly minussa huusi, että kaikki On, että ei-mitään ei ole mahdollista. 

Että Jumala on, selittämättä.

Hymyilin. Alussa en ollut ollutkaan minä. Alussa oli ollut jotain aivan muuta. 

Ja nyt Minä olin osa tuota kaikkea, Elämää ja Valoa.

Seuraava askel minulle, oli rientää pitämään kaikesta oikein hyvää huolta.

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä,

ja elämä oli ihmisten valo.

(Joh.1:1-4)