Valo-paloja

Sain syntymäpäivälahjaksi "Hyvien tekojen päiväkirjan".
Tässä ajassa täytyy totisesti itselleen muistuttaa mitä hyvät teot ovat ja että niitä tulee myös tehneeksi. Kyynisyyden peikko ja mustan sydämen vartija kääntää orastavan onnen tunteen hyvästä teostakin syyllisyydeksi. Kun kirjoitan teon tai tapahtuman muistiin, myös ne jotka kohdistuvat minuun itseeni, teosta tai tapahtumasta tulee totta ja pysyvämpää.
Sain kirjan maanantaina, tänään torstaina siinä on jo kolme mainittavaa asiaa, illalla kirjoitan siihen kaksi lisää. Avaudun enemmän näille valo-paloille, hyvien tekojen resepteille.
Kirja on mainio. Ensin siinä on johdattelevat kysymykset, jopa valmiit viivat joihin kirjoittaa.
Sivu sivulta rajat vähenee, tekojen pisteytys poistuu ja kirjan lopussa on enää tyhjiä sivuja...
Kokenut hyvien tekojen keräilijä ei kai enää kirjoita niitä muistiin, vain sydämeensä.

Yltiöoptimismi, "kaikki" mikä on niin mahtavaa ja hienoo kokoajan sekä se kuinka "kaikilla" on asiat aina niin kivasti -ärsyttää ajoittain myös minua. Eräs sellainen ystävä, joka päivittää Facebookkiinsa aina pitkillä "tänään-taphtui-kaikkea-tätä-hyvää-just-mulle" -päivityksillä otti niin paljon aivoon, että haastoin hänet ja kysyin, miksi? Vastaus oli yllättävä:
"koska maailma on oikeestaan aika kamala, pimeä ja paha. Ja pääosin ketuttaa, niin miksei ainakin voisi yritää levittää ympärilleen pääosin hyviä asioita, kun siihen kerran pystyy!? Tai ainakin yrittää olla levittämättä pimeää, pahaa ja tyhmää."
Allekirjoitan.

Siksi minun blogini on valo-palojen tori.
Tavoittelen sitä mikä on mahdollista: rauhaa, valoa ja rakkautta, myös itse, vaikkei siltä aina totisesti tunnu! Ehkä joku muukin tavoittelee mahdollista ja kun meitä on monta, me voimme jakaa sitä yhdessä.

Hyvien tekojen päiväkirjaa saa tilattua täältä!

Katutaidetta

On sotkuja ja sottausta, tägejä ja graffiteja. 

Poikanen kertoo seuraavansa koulumatkansa bussipysäkin vastaisella seinällä käytävää taistelua "taidetta" vastaan! Viikottain "töherrykset" pestään pois, viikottain nimimerkki ilmaantuu seinään uudestaan. 

Irlannissa, erityisesti pohjois-Irlannissa näin kukoistavat Murelit, seinämaalaukset, jotka yleensä olivat poliittisia, kertoivat asuinalueen ihmisten uskonnollis-kansallisen sitoutumisen. Niitä oli myös Berliinissä, East-Side Galleryn vanhan rajamuurin pätkällä, betoniin piirrettyjä rauhan kuvia sekä vanhojen talojen päätyseinien hämmentäviä sanomia. Mietin, niitä täytyy olla myös Gazassa.

Stadissa, Malmilla, ihan tuossa junaradan tuntumassa, lähellä sitä poikasen bussipysäkkiä, kävelykadulla oli katutaidetta kauniissa muodossa. Marraskuun viimassa lämmitti pysähtyä ihailemaan maahan spreijattua vaalenapunaista sydäntä.

Näen sydämiä kaikkialla: vesilätäköiden muodoissa, kivissä poluilla, varjoissa ja heijastuksissa. Tämä oli suora viesti, sydämeen. 

Rakkautta on.

Ja Valoa. 

Vaikka tähän pimeään aikaan ei aina siltä tunnukaan. Annan sinulle tehtävän! 

Sytytä kynttilä aina kun istuskelet paikallasi kotona tai töissä, anna sen liekin, 

Sydämen, 

lämmittää elävällä valollaan sieluasi.  

Symbolismia ja Valo-taidetta

En tiennyt, että olen aina pitänyt maalaustaiteessa nimenomaan symbolismista. Kun ei ole taidehistorian syvää oppimäärää käynyt, ei voi aina muistaa mitä suuntaa mikäkin teos edustaa. Symbolismi vaikuttaa Valoa ja hengellisyyttä ymmärtävään osaan minussa hyvin voimakkaasti. Kuvat ovat sielunpeilejä, sekä maalarin, että katsojan. Tarina, jonka maalaus kertoo on mystinen, rajatilassa ja aito. Se hämmentää ja herättää etsimään kuvan kautta itseään. Minulle Jumala puhuu myös taiteiden kautta.
Kun vuosia sitten vaeltelin ja kulutin aikaa Münchenin Neue Pinakotekeissa minut pysäytti Fernand Khnopffin teos, I lock my door upon myself, 1891. Silloin se puhutteli omaa sielunmaisemaani kovasti. Patisti liikkeelle tiukalla katseellaan. Vieläkin.

Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että "suurten totuuksien" lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn.

Tänään jäin kiinni Jacek Malczewskin teokseen Pölymyrsky vuosilta 1893-94. (Ateneumin näyttelyssä 52 sielua 17.2.2013 asti). En osaa yhtään sanoa miksi, eikä tarvitsekaan. Taiteessa parhautta on se, että kaikki on katsojassa itsessään. Kuva on kaunis. Kamalan kaunis.

Tämän on ymmärtänyt myös ihana Marianne Nieminen, jonka näyttely on esillä Galleria Johan S:ssä (Eteläranta 14,  2.12.2012 asti). Marianne kirjoittaa teoksistaan seuraavasti:

Välimaasto jossain taivaanrannan tietämillä, rytmit pilvien rykelmissä. Kuluneen kylkeen kasvanut uusi ja kiiltävä metalliranka, värin hyöky odottamattomasta suunnasta. Valo, joka silittää rososta nukkaa, notkistaa tiukimmat rytmit ja taikoo mustalle pehmeän kaavun. Tekee mitättömästä valtavan.
Arkisen maiseman rakenne ja sen muuttuva sommitelma kiehtoo minua edelleen. Ohikuljetut näkymät tallentuvat muistikelalle, mutta niiden tarkka kopioiminen maalauksiksi loppuu viimeistään silloin, kun maali vie ja muistuttaa siitä, mikä ei ole näkyvissä.
Nimiä maalauksillani ei ole. 
Uskon, että sinä keksit niille osuvimmat.

(kuva made by Mikko R.)

Kaikkien Rakkaittemme muistoksi

Siskolta tuli eilen viesti Espanjasta, että pikku-paholaiset ovat söpöjä kiertäessään kerjäämässä karkkia pimenevässä illassa. Katolisissa maissa kuolemaan liittyvät pyhät on tunnelmaltaan niin rankkoja, että niitä täytyy vain juhlia. Kaikkien pyhien illasta tuli Halloweeni, kun irlantilaiset maahanmuuttajat siirsivät perinteensä uudella mantereella kaikkien omaisuudeksi. Pukeutuimisen taustalla on taikausko, jotta yönä jolloin henget liikkuvat keskuudessamme pysyisimme tuntemattomina, ettei Piru veisi. Samaa on suomalaisessa virvontaperinteessä ja ne muistuttavatkin toisiaan, vaikka tapahtuvat puolen vuoden päässä toisistaan. Paastoon laskeutuminen on oma Carnevaalinsa (Carne Vale! = Eläköön Liha!) ja eteläisessä amerikassa kulkueissa hytkyvät paljaiden pakaroiden kanssa luurangot ja muut kuoleman kuvat. Viva!

Jäin miettimään, että ehkä tähän suomalaiseen hiljaiseen harmaaseen "juhlintaan" sopii ennemminkin pyhäinpäivänä vetäytyä rakkaiden lähelle ja ehkä käydä sytyttämässä poismenneiden läheisten haudalla kynttilä.
Harvoin noita päiviä on, että kaupat on kiinni ja voi vain olla.
Toivottavasti yhdessä perheen kanssa, tai ystävien.
Elämään kuuluu olla yhdessä, rakastaa.
Kuoleman äärellä oleminen on Elämän arvon tajuamista.
Se on Elämän salaisuus.

Jos on aikaa ja pääset, niin piipahda hautuumaalla pimeän jälkeen pyhäinpäivän iltana. Tunne hämärässä huokuva rauha ja näe kynttilöiden liekkien meri. Yksi kynttilän liekki kertoo kaipauksesta ja ikävästä, mutta se kertoo myös kiitoksesta.




Kiitos, kun olit ja rakastit Minua...
Tuhat liekkiä on Kauneus, joka koskettaa niin syvältä, ettei siihen ole sanoja.

Valoa sydämeesi!

Avaa sun gevulotis mulle!

Luin innostavan scifi-kirjan: Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan ja odotan jatkoa. Erityisesti kaikesta tulevaisuusvisiosta jäi mieleen ihmisten kyky säädellä omaa läsnäoloaan tiloissa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuota ilmiötä kutsutaan kirjassa "gevulotiksi".
Gevulotin voi vaimentaa aivan näkymättömään yksityistilaan asti. Tavattaessa toisilleen oudot ihmiset avaavat gevulotiaan, jotta toinen näkisi kuka kyseinen ihminen on, luottamuksen ja kommunikoinnin hepottamisen takia. Gevulot pitää sisällään muistoja, joita voi jakaa, kuin tietokoneohjelmia: yhteisiä tai yksityisiä. Kuollessa ihmisen gevulot otetaan talteen.

Gevulot on mielestäni sielu. Se kokonaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisia, henki.

Taannoin olin tilanteessa missä kommunikoinnin ääripäät avautuivat minulle.
Meluisa karaokejuottola. Tarkoitus tutustua uusiin ihmisiin. Jännityksenkö takia olivat juoneet itsensä siihen kuntoon, että gevulot oli hämärässä, osittain piilossa, yksityistilassa, suojattuna. Oli vaikea kuulla, melunkin takia ja sammallus pahensi tilanteen. Usein humalatila avaa ihmisen, herkistää ja nostaa syvimmät tunteet pintaan, niin myös tässä tapauksessa. Tuntui kuin olisi saanut sielun kakusta täytteet suoraan päälleen, ilman kaikkea sitä muuta informaatiota, kerroksia, johon ihmisen asettaa.

Ihmiset vaihtuivat pöydässä toisiin. Vaikka ilta oli jo yössä ja melu syveni, nämä tuntemattomat ihmiset avasivat gevulotinsa palan kerrallaan. Ja lopulta lähes kokonaan. Vihjaillen, palastellen, minun rakentaa kokonaisuus, kuva, josta pidin. Paitsi sanat, jotka kohtasivat ymmärryksen, myös eleet ja läsnäolo, molemminpuolinen, teki vaikutuksen. Tuntui että rakastuin. Niin kuin silloin lapsena, kun löysi yllättäen uuden ystävän, jonka kanssa leikki, flow, sujui.

On enemmän kuin sanat. On eleet, ilmeet, ja kaikki muu. Ja etenkin se, onko gevulot avoinna, ja kenelle me sen avaamme?
Olisi kai tarkoitus avata se kaikille, mutta milloin mistäkin syystä, omista tai sitten toisesta johtuvista pidämme avoimuuden suljettuna. Suojaamme itseämme.

Lastenkaltaisille -niille on taivasten valtakunta luvattu. Lastenkaltaisuuteen tulisi pyrkiä, avoimeen gevulotiin!

Eilen suppilovahverokeiton äärellä istui neljä kaunista ihmistä: me nauroimme ja itkimme yhdessä, jaoimme sen mitä kuuluu ja pohdimme miltä tuntuu aikuistua, mitä se on, uskaltaako siihen hypätä?
Aikuisuus ei tarkoita sitä, että kadottaa kyvyn heittäytyä ja päästää lähelle. Näin maailma meille opettaa. Mutta me, me olemme hengen lapsia!

Kulmasohva on kodin sydän

Eilen illalla tähän sohvalle mahtui kuusi takamusta. Viiniä vähän läikkyi, mutta ei se haittaa, kangas on pestävä ja helppohoitoinen, jopa likaa hylkivä.
Eilen illalla tässä istui ystäviä eri maailmoista jakamassa ja iskemässä juttua.
Kävimme syvässä kivussa ja kaipuussa. Surua rakkaan poismenosta, odotuksen epävarmuutta ilmassa.
Eksyimme nostalgiaan. Muistimme miten ennen pankkitäti tyhjensi säästöpossun ja minkälaisen äänen piti kirjaston mekaaninen lainauslaite. Hymyilimme sielujen silmin nähdyille näyille.
Suunnittelimme savusaunan kiukaan mallia. Söimme pizzaa ja chipsiä. Kävimme Berliinissä. Pysyimme selvänä ja humalluimme.

Tänään, pitkän aamun jatkoksi, sohva täyttyy sanomalehden osista, aikakausilehdistä, aamuradion musiikista, tulevan viikon suunnitelmista, päiväunista, torkahduksista, suukoista ja hellästä jalan sivelystä, ajattomuudesta, rakkaudesta.

Paras hankinta pitään aikaan, vaikkei olisi ollut varaa, näistä hetkistä sohva maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.

Pakotettu pysähtyminen

Kun ei itse osaa sanoa Ei, se sanotaan puolestasi.

Tosin tämä sairasloma tuli kaikkein rauhaisampaan hetkeen. Eli vaikutin siihen tavallani.

Hiljaiseloa.

Suljen radion autossa yksin ajaessani. 
Kotonakaan en kuuntele mitään. Paitsi sisäistä tilaani, kaikkea mitä pitäisi, mitä haluaisin... Oikeasti haluaisin.

Pohdin aikaansaamattomuutta.

Tulin tulokseen, että kyseessä on pikemminkin liian suuret tavoitteet:

niin kuin saavuttaa auringon kirkkaus sekunneissa, vaikka olla satoja vuosia tuikun valo -riittää.

Läheltä tähti polttaa, kaukaa se erottuu juuri ja juuri, jos katsojia edes on.

Hiljaiselossa soi Turhuuksien turhuus, nyt se vaimeni. Palattiin arkeen.

Arki on hyvä. Arki on tuikun valoa, himmeää, tunnelmallista, pysähtynyttä.

Alussa olin Minä?

Eppu Normaali: Kaikki häipyy on vain nyt

Alussa olin minä.

Ja kun vuosia oli kulunut muutama, minä huomasin istuessani tähtitaivaan alla, että Minä olin osa jotain suurempaa, että Minä en ollutkaan kaiken keskipiste, vaan pikemminkin ulkoreunalla Galaksia, jota Linnunradaksi kutsutaan.

Katselin tähtistä taivasta ja mietin Mikä on ihminen?

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

-mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

(Psalmi 8:4-5)

Ja aivoni nyrjähtivät radaltaan. 

Pohdin maailmaa ja kaikkea mitä näin ja kaikkea mitä en nähnyt ja mieleni täyttyi suurista kysymyksistä:

Mitä, jos en olisi olemassa?

Mitä, jos mitään ei olisi olemassa? Mitä sitten olisi?

Ja siitä ei ollut enää pitkä matka kysymykseen, mitä oli ennen kuin kaikki oli ja miten kaikki sai alkunsa?

Kuulin kaksi kertomusta olevaisuuden synnystä, eivätkä ne mielestäni sulkeneet toisiaan pois. 

Toinen etsi vastausta kysymykseen miten? Ja toinen kysymykseen Miksi?

Fyysikko kertoi, että Kvanttivaahdon värähtelystä syntyi voimakas räjähdys, kaiken alku.

Minusta tuntui oikeammalta, että se oli Jumala. Jumala, jonka Sanasta tyhjyys värähteli.

Jumala loi maailman. 

Siihen kului satoja, tuhanisa, satojatuhansia, miljoonia, miljardeja vuosia. 

Vaikka Jumalalle itselleen, hänen Ajassaan, se oli kuin kuusi päivää.

Jumalan Sanassa oli valtava voima, mietin.

Siinä oli energiaa enemmän kuin tuhannessa tuntemassani auringossa. 

Ja ihmeellisesti siinä oli samalla kaikki Tieto, Viisaus ja Rakkaus,

koska sen räjähdyksen myötä Sanaa hajosi maailmankaikkeuteen olevaksi. 

Sitä on tähdissä. Sitä on minussa: Jumalan Sanaa. Ja se kiertää kaikkeudessa ikuisesti.

Jumala näki, että hänen luomansa oli hyvää.

Luomisen keitoksessa ei ehkä ollut tarpeeksi Sanaa, sillä luomistaan olennoista viimeinen jäi pohtimaan vapauttaan ja mahdollisuuksiaan. 

Rakkaus ei ollutkaan aivan yksiselitteinen juttu. 

Minäkin istuin tähtitaivaan alla kysymyksineni.

Jos ei ole mitään. Ei ole minua. Ei ole ketään. -Onko Jumalaa?

Jos ei ole valoa. On pimeää. -Pimeys on valottomuutta.

Mutta Sanan Valo, tähtipöly minussa huusi, että kaikki On, että ei-mitään ei ole mahdollista. 

Että Jumala on, selittämättä.

Hymyilin. Alussa en ollut ollutkaan minä. Alussa oli ollut jotain aivan muuta. 

Ja nyt Minä olin osa tuota kaikkea, Elämää ja Valoa.

Seuraava askel minulle, oli rientää pitämään kaikesta oikein hyvää huolta.

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä,

ja elämä oli ihmisten valo.

(Joh.1:1-4)