Nuoruuden tuska, rakkaudet, onnen hetket ja ystävyys, kaikki ne tunteet, jotka olivat uusia ja outoja ja joiden halusi jatkuvan ikuisesti, ne hän kirjoitti kirjaansa. Siinä oli mustalla pohjalla ruusuja kannessa. Se mahtui kämmenelle ja sinne hän kirjoitti myös joulurunonsa.
Jouluruno, jota muisteli vuosia myöhemmin jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjoitukseksi, jonka hän luki julkisesti. Kuusitoistakesäinen ei ollut sielultaan vielä niin vahva, että olisi voinut lukea kaiken saamansa palautteen nyanssit. Sisäisesti tyttö oli epävarma ja arka, niin kuin kaikki tuossa iässä oikeasti ovat. Hän oli näennäisesti vahva, esiintyjä, koulun kissanristijäisten vakiotähti sekä uutena valtauksena näyttämön ammattilainen. Joulurunon esittäminen koulussa meni rutiinilla. Eräs opettaja kehui hänen lahjakkuuttaan, silti.
Joulurunon ensiesitys oli seurakunnan nuorten pikkujouluissa. Vanha nuorisotalo oli tupaten täynnä, pääesiintyjänä oli vuotta vanhempien poikien bändi, ne jotka treenailivat nuorisotalon nurkissa. Ohjelma oli hauska ja monipuolinen. Kaikki taitavat ja taitamattomat kantoivat jouluaiheiseen iltaohjelmaan kortensa. Hän ajatteli lausuvan runonsa.
Esiintymisen ensimmäinen sääntö on olla selittelemättä. Mutta, jännitys ja tilanne, uusi aluevaltaus nuoren taiteilijan elämässä, saivatko aikaan sen että esitys ei koostunut vain jämäkästä lausunnasta. Joulurunon johdannoksi nousi puhe ujolla hymyllä. Tämä on vaan tämmönen ja kirjoitin sen ihan hetki sitten ja ei se varmaan ole edes kovin hyvä...
Runo oli hyvä.
Vuotta vanhempi koomikko otti nuoren runotytön hampaisiinsa. Bändin viritellessä soittimiaan hän toisti saman sisällön kuin tyttö aikaisemmin. Viitaten siihen, että runotyttökin oli ollut turhan vaatimaton, hieman jopa pilkaten. Tyttö nauroi muiden mukana, mutta sisältä oli kylmä. Kuinka tulkita nuoren pojan sanat. Persoona sai kolauksen, ei nähnyt mikä oli mennyt väärin. Oli egonsa sokaisema. Enemmän elänyt olisi ymmärtänyt pojan pilkan. Runo oli ollut hyvä, epävarmuus soinnutonta ja kenties poika oli tytöstä kiinnostunut. Kuka tietää. Mahdollisuutta ei ainakaan muodostunut. Tyttö ei koskaan enää tahtonut samoihin tiloihin tuon pojan kanssa.
Tytön sieluun jäi kaikumaan epäonnistuminen, joka säteili kaikkeen kirjoittamaansa. Runotyttö näivettyi vanhenevaksi naiseksi, jonka sisällä eli ikuisesti tunne, että jokunen runo oli jäänyt kirjoittamatta, sanoja sanomatta, tunteita kuvaamatta.
Jouluruno hiipi mieleen aina joulun alla. Eräänä jouluna se tuli mieleen siinä määrin, että nainen etsi käsiinsä pienen mustan ruusukuvioisen muistikirjan hakiessaan joulukoristelaatikkoa kellarista. Hän kirjaa etsiessään muisti tuon pienen sattumuksen, tapauksen, bändin solistipojan vitsin. Ja muisti, että ei enää sen jälkeen lukenut tai jakanut kirjoittamaansa kenenkään kanssa, ainakaan runoja.
Muistojen laatikoiden ympäröimänä, pölyisessä kellarissa, nainen vieritti kyyneleen muistikirjan sivulle. Joulurunon tikkukirjainten rivistö suttaantui vain vähän. Kun laatikot oli pakattu kirjoineen päivineen takaisin varaston takahyllylle entinen runotyttö palasi takaisin huolella rakentamaansa elämään, joulukoristelaatikko kainalossa.
