Suksen latu suhisee...

Sainpa hiihtolomakuvat minäkin. Ihan tosta Malmilta. Latu-kuvaa ottaessa upposin reittä myöten hankeen. Teki muuten kylmää, olin salilta tulossa ja ei ollut trikoo-housujen alla sukkahousuja tai muita teknisiä asuja. Ja siinä puron haarassa, missä seisoo pari vanhaa taloa, koin helmikuun ilmestyksen. Kun sulki silmät ja kuunteli hiljaa sillalla, kuului lintujen laulua ja virran iloista pulppuamista. Kehältä kantautuva kohina jäi taka-alalle. Aurinko lämmitti kasvoja ja sulatti vanhan talon räystään jääpuikkoja...

Lapsuuden hiihtolomat vietin pääasiassa serkun luona maalla. Päivät oli kohtalaisen tylsiä, koska serkun lomat oli viikon viiveellä piti sen käydä koulua. Minä latailin Commodoreen Aku Ankka -peliä tai katselin toisen serkun taivaskanavilta nauhoittamia musiikkivideoita. Kun serkku palasi koulusta pinkaisimme potkukelkoilla läheiselle Siwalle kilometrien päähän ostamaan karkkia. Siinä se aika sitten meni. Koskaan ei hiihdetty.


En ole hiihtänyt sitten alakoulun, mutta silloin hiihtelin senkin edestä. Lapsuuden kodin takapihalta alkoi Keskuspuiston vihreä maailma ja parin metsäisen polun ja nyppylän takana oli hoidettu latuverkosto. En minä muuten, mutta lapsuudenkaverin perhe oli hiihtohulluja. Siis siinä määrin, että isäntä voiteli suksia pikkutunneille autotallissa kynttilänvalossa. Ja mukavaahan se oli. Hiihtää muutaman kilometrin matka Maunulan majalle ja juoda siedä lasillinen kuumaa, aivan tosi kuumaa mehua, ja hiihtää takaisin.

Kun hiihtäminen jäi, jäi sukset tuulettumaan kerrostalon neljännen kerroksen parvekkeen nurkkaan. Aamiaispöydässä ne iski silmää kesät talvet. Täytyykin muistaessani kysästä äidiltä, kuin mun Järvisten lopulta kävi. Mutten hiihdellyt enää. Ei yhdeksänkymmentäluvulla ollut kelejä. Hyvä kun päästiin koulussa luistelemaan. Tai sekään mikään Hyvä juttu ollut. Ei teininä enää tahtonut tehdä muuta kuin tanssia Discoa.

Mutta silti sitä viettää hiihtolomaa, joka vuosi. Enkä minä ole lomalla silloin kun muut, jotka lähettävät naamakirjan täydeltä ihania luontokuvia sieltä sun täältä maalta. Täydellisen talvisia maisemia ja kaipuu iskee, kateus.

Luovuuden etsintää

Lapsena ihminen seisoo poreilevan luovuuden padan vieressä ja kaikki padan tuoksut, värit, höyryt ja ihmeet ovat avoimena ja mahdollisia. Nuoruus on sitä, että kasvaa pois tuon padan luota. Matkaa voi kertyä jopa kilometrejä ja maailma tekee tien padan ääreen kimurantiksi. 

Jos padan taas aikuisena löytää, sen lähelle ei koskaan enää pääse niin kuin lapsena. 

Moni taiteilija pyrkii koko aikuisen elämänsä ajan takaisin tuohon lapsuuden maailmaan ja löytämään sen keitoksen ihmeen, jota lapsena sai maistaa: 

Luovuuden ihmeen, avoimen ihmettelyn ihmeen, sen miten kaikki on mahdollista!

Silti me katsomme vain kuin kuvastimesta.

Jumala lupaa valtakuntansa erityisesti lapsenkaltaisille. Minusta nämä kaksi asiaa kulkevat käsikädessä. Minulle luovuuden salattu lähde on nimittäin Korkeimmassa itsessään. Luoja itse antoi meille lahjan Luoda, kun teki meistä kuviaan.

Nyt kun olen hyväksyen siirtymässä aikuisuuden salattuun maailmaan, olen päättänyt löytää oman luovuuteni  porisevan padan. Teen matkaa erään luovuuden oppaan ohjeilla, luku kerrallaan. Ihana suorittaja minussa ajatteli, että viikkoja menee saman verran kuin kirjassa on lukuja. Kuinkas kävikään: kolmannen luvun kohdalla tuli yli kuukauden tauko ja jumitus. Ei luovuus löydy näpsäkällä perfektionismilla ja velvollisuudentunnolla, johon olen sukeltanut yläaste-ajoista lähtien.
Ei, luovuus löytyy irti päästämällä, tyhjässä tilassa.                                                                                                                                                

Koskematon hanki ja katulamppu, Vaatekaapistako tähän tupsahdin?

Kolmas luku oli osuvasti nimeltään Voiman elpyminen ja ohjeena oli olla ajattelematta ja suorittamatta. 

Taidan olla vieläkin luvussa kiinni, vaikka oli pakko katsoa pari lukua eteenpäin: Rehellisyyden löytäminen ja  Toivon elpyminen. Niinpä. 

Ei tätä voi kiirehtiä.

Tyhjän tilan luomisen vinkkinä oli pitää luku-lakko: ei tyhjänpäiväistä telkkarin katselua, ei teatteria, ei elokuvia, ei sanomalehtiä, kirjoja tai mikään jonkun toisen luomaa. Musiikki on siinä ja siinä, mielellään ilman ymmärrettäviä lyriikoita. Sen sijaan olisi hyvä tehdä käsillä itse, käsitöitä, puutarhanhoitoa, askartelua, pelata pelejä, nähdä ystäviä jne. 

Tuntuu niin vaikealta tehtävältä, pelottaa heittäytyä. Sisäinen vastustajani muistuttaa, että se ja se kirja on vaan nyt luettava, koska kirjastolainakin erääntyy kohta... 

Tiedän missä luovuuden patani sijaitsee. Ajoittain teen retkiä sen ääreen. Siellä olen "kotona", siellä on hyvä olla, siellä asuu Flow ja ajattomuus. Padassa porisee pari tarinan juurta ja tuhansia siemeniä. 

Voi kunpa ylettäisin niihin niin kuin lapsena. 

Pahin este minä itse ja matkan varrella maailmasta kertynyt kuona... 

     

Kyyneleet

Vanhan kirkon katon reunalle oli kertynyt puolimetrisiä jääpuikkoja. Ne saivat rauhassa kasvaa. Puikkojen alle ei elävillä ollut asiaa. Pieni saattojoukko käveli kellojen soidessa vanhan kirkon ohitse. Lumi narskui askelten alla ja talitintti kertoi odottavansa jo kevättä. Uurna kulki edellä pojanpojan nuorilla käsivarsilla. Kunniatehtävä oli raskas, puinen uurna ei. Kellot saattelivat joukon haudalle asti. Rakas oli siunattu jo edellisellä viikolla, silti suru puhui vielä kasvoilla. Toisen tyttären maskara ei ollut vedenkestävää. Talvisessa suojasäässä kävi viiltävä viima.

Maahan kätkeminen oli kaunis. Kyyneleet kertoivat surusta, pohjattomasta ja lohduttomasta menetyksen tuskasta, mutta myös hiljaisesta kiitoksesta. Kiitos, että olit. Kyyneleet puhdistivat sielun, toi sen totisesti hetkeen. Mennyt on muistoja, tulevaisuus lupaus. Elämä on kaunis, niin kuin kirkon räystäästä roikkuvat jääpuikot helmikuun auringossa. 

Teimme Mindfullness -koulutuksessa harjoituksia tullaksemme tietoisesti läsnäoleviksi. Yksi harjoitus harjoitti positiivisen mielikuvan voimaa: piti löytää itsestään muisto paikasta tai hetkestä, jolloin oli onnellinen. Minun sieluni löysi sen eräältä lokakuun illalta muutama vuosi sitten, kun poikasen kanssa oltiin Linnanmäellä. Kylmä ja kirkas taivas, kaunis kuutamo, puisen vanhan vuoristoradan tervan ja kiskojen tuoksu. Se kaarre, siellä kaikkein ylimpänä, ja hetki ennen ensimmäistä vatsanpohjasta ottavaa laskua. Siellä oli Onni. Harjoituksen tuoma onni oli niin voimakasta, että silmät täyttyivät kyynelistä. 

Onnessa on kyse sydämen pakahtumisesta. Ja kun sydän pakahtuu, itkettää! 

Östersundomin kirkon lähellä tuoksui samalle kuin vanhan vuoristoradan kyydissä. Jääpuikot kuin kyyneleet. Oli hyvä olla.

(Östersundomin kirkko, Helsinki n. 1754)