Elokuun tuoksu

"Nyt on elokuu ja minä olen viljaa..." -Juice Leskinen Syksyn sävelessä.

Loppukesässä on käsinkosketeltava haikeus. Alkukesästä valo on vaaleaa ja kirkasta, jopa kovaa. Loppukesästä se muuttuu kullankeltaiseksi, pehmeäksi. Ilma tuoksuu heinän ja viljan pölylle. Ollaan hetkessä ennen kylmää, kellastumista ja kuolemaa. Kesän ehtoo. Ihana.

Syksyllä alkaa uusi vuosi. Siirryin pois vuosikalenterista takaisin luontaisempaan lukuvuosikalenteriin. Jo ammoin pesti vaihtui, jos oli vaihtuakseen, elonkorjuun jälkeen Mikkelinpäivän markkinoilla, syys-lokakuun taitteessa. Keinotekoista aloittaa näillä leveyksillä uusi vuosi keskellä talvea. Ei, se alkaa pikemminkin syyspäivän tasauksesta! Syksyllä alkaa aina jotain uutta elämässä. Syksy on kahtaalle haarautuva polku. Risteys on valinta, jatkaa niin kuin ennen tai mennä kohti jotain itselle uutta. Vaikka maailma ja luonto ympärillä kuihtuu ja kuolee, minä elän. Elän voimakkaammin kuin koskaan.

Arki

Kuljen naurettavan lyhyen työmatkani omalla autolla. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja selittelen syitä, kuten "tarvitsen omaa rauhaa", vaikka kyse on lopulta omasta mukavuudesta. Vuosien myötä on aistit turtuneet oman auton sisätilan lämmössä. Tänään menin julkisilla töihin, koska töiden jälkeen matka jatkui keskustaan elokuviin eikä sinne kannata omalla autolla mennä!?

Olin valtavan avoimena kaikille ärsykkeille, lähinnä ihmisille ja heistä huokuville tarinoille.
Aamuinen matka Malmilta idemmäksi Helsinkiin, piti sisällään:
 - aamulonkeroaan oksentavan paikallisjuopon
 - puiston penkille nukahtaneen kulkijan
 - R-kioskin edessä kerjänneen pyörätuolimiehen
 - Tupakkia bussikatoksen sisäpuolella sytytelleen nuorukaisen
 - ja tämän tupakansavusta suivaantuneen muorin
 - dösälastillisen hiljaisia matkalaisia
 - Riston (jotain 3v.) joka äidin pyynnöistä huolimatta meni istumaan ikkunapaikalle kolmen penkkirivin päähän bussin lastenvaunuväliköstä
 - yhden Ristosta huolestuneen äidin
 - ja koko matkan rauhaisasti nukkuneen Riston pikkuveljen
 - kirjastoon matkalla olleen Hilman (jotain 4v.), joka kertoi äidilleen yksien tyttöjen kiusaavan häntä pihalla ja että siinä yhdessä rapussa on (oikeasti äiti on!) peikko, kun se kerran huusi möreällä äänellä, että menkää lapset pois rapusta, täällä huutaa peikko!
 - äidin, joka tuskastui siihen ettei hänen itkunsekainen tyttärensä (jotain 4v.) usko häntä, että peikkoja ei ole olemassa
 - Hilman mummon, joka hiljaa hymyili tyttären tyttären jutuille istuessaan rollaattorin päällä lastenvaunuvälikössä
 - bussiin horjuneen keski-ikäisen mieshenkilön, joka ei ruttuinen olkistetson silmillään saanut käytettyä matkakorttia ja rojahti kasseineen naisen viereen jolta pyyteli koko matkan anteeksi, että kertoo tälle liikaa yksityiselämästään
 - naisen, joka yritti painautua lähemmäksi bussin ikkunaa, ettei viereen rojahtanut mies tulisi yhtään lähemmäksi ja hengittäisi äsken juotuja huuruja päin

Matka idästä Stadiin oli vähemmän aistirikas. Työpäivä oli tehnyt tehtävänsä ja huomasin ainoastaan metron ikkunasta Kulosaaren asemalla pleksilasien takana apilaniityn vihreyden syyskuun alun auringossa. Niin ja Kaisaniemen kävelytunnelissa tuttua tangoa soittaneen kvartetin. Paikassa on mieletön akustiikka.

Aamun tarinoista tuli entistä tärkeämpiä, kun Woody Allenin uusin elokuva Blue Jasmine loppui.
Cate Blanchett oli loistava kaiken menettäneenä, hermoromahtaneena entisenä hienostorouvana.

Tänäänkin oli hyvä päivä.

Pikkukosken sillan kautta...

Kävely on ihanaa! Liike avaa kuonakanavat niin kehosta kuin korvien välistä ja taas voi hengittää ja toimia vapautuneemmin. Kun kirjoittaa paljon, on hyvä kävellä välillä. Joku on sanonutkin, että kävely on kirjoittajan kaveri. On tullut kirjoitettua, ei kuitenkaan niin paljon kuin haluaisi. Mutta käveltyä senkin edestä. Elokuinen kävelyretki kulki Pikkukosken sillan kautta.

Odottamatta olinkin inspiroivalla "Galleria-kierroksella". Tilassa oli taidetta, ehkä siinä tarkoituksessa tehtyä tai sitten ihan vaan katsojan silmässä, ihmiskäden jäljellä ja osittain luonnon muovaamaa.

Lumouduin.

Suksen latu suhisee...

Sainpa hiihtolomakuvat minäkin. Ihan tosta Malmilta. Latu-kuvaa ottaessa upposin reittä myöten hankeen. Teki muuten kylmää, olin salilta tulossa ja ei ollut trikoo-housujen alla sukkahousuja tai muita teknisiä asuja. Ja siinä puron haarassa, missä seisoo pari vanhaa taloa, koin helmikuun ilmestyksen. Kun sulki silmät ja kuunteli hiljaa sillalla, kuului lintujen laulua ja virran iloista pulppuamista. Kehältä kantautuva kohina jäi taka-alalle. Aurinko lämmitti kasvoja ja sulatti vanhan talon räystään jääpuikkoja...

Lapsuuden hiihtolomat vietin pääasiassa serkun luona maalla. Päivät oli kohtalaisen tylsiä, koska serkun lomat oli viikon viiveellä piti sen käydä koulua. Minä latailin Commodoreen Aku Ankka -peliä tai katselin toisen serkun taivaskanavilta nauhoittamia musiikkivideoita. Kun serkku palasi koulusta pinkaisimme potkukelkoilla läheiselle Siwalle kilometrien päähän ostamaan karkkia. Siinä se aika sitten meni. Koskaan ei hiihdetty.


En ole hiihtänyt sitten alakoulun, mutta silloin hiihtelin senkin edestä. Lapsuuden kodin takapihalta alkoi Keskuspuiston vihreä maailma ja parin metsäisen polun ja nyppylän takana oli hoidettu latuverkosto. En minä muuten, mutta lapsuudenkaverin perhe oli hiihtohulluja. Siis siinä määrin, että isäntä voiteli suksia pikkutunneille autotallissa kynttilänvalossa. Ja mukavaahan se oli. Hiihtää muutaman kilometrin matka Maunulan majalle ja juoda siedä lasillinen kuumaa, aivan tosi kuumaa mehua, ja hiihtää takaisin.

Kun hiihtäminen jäi, jäi sukset tuulettumaan kerrostalon neljännen kerroksen parvekkeen nurkkaan. Aamiaispöydässä ne iski silmää kesät talvet. Täytyykin muistaessani kysästä äidiltä, kuin mun Järvisten lopulta kävi. Mutten hiihdellyt enää. Ei yhdeksänkymmentäluvulla ollut kelejä. Hyvä kun päästiin koulussa luistelemaan. Tai sekään mikään Hyvä juttu ollut. Ei teininä enää tahtonut tehdä muuta kuin tanssia Discoa.

Mutta silti sitä viettää hiihtolomaa, joka vuosi. Enkä minä ole lomalla silloin kun muut, jotka lähettävät naamakirjan täydeltä ihania luontokuvia sieltä sun täältä maalta. Täydellisen talvisia maisemia ja kaipuu iskee, kateus.

Katutaidetta

On sotkuja ja sottausta, tägejä ja graffiteja. 

Poikanen kertoo seuraavansa koulumatkansa bussipysäkin vastaisella seinällä käytävää taistelua "taidetta" vastaan! Viikottain "töherrykset" pestään pois, viikottain nimimerkki ilmaantuu seinään uudestaan. 

Irlannissa, erityisesti pohjois-Irlannissa näin kukoistavat Murelit, seinämaalaukset, jotka yleensä olivat poliittisia, kertoivat asuinalueen ihmisten uskonnollis-kansallisen sitoutumisen. Niitä oli myös Berliinissä, East-Side Galleryn vanhan rajamuurin pätkällä, betoniin piirrettyjä rauhan kuvia sekä vanhojen talojen päätyseinien hämmentäviä sanomia. Mietin, niitä täytyy olla myös Gazassa.

Stadissa, Malmilla, ihan tuossa junaradan tuntumassa, lähellä sitä poikasen bussipysäkkiä, kävelykadulla oli katutaidetta kauniissa muodossa. Marraskuun viimassa lämmitti pysähtyä ihailemaan maahan spreijattua vaalenapunaista sydäntä.

Näen sydämiä kaikkialla: vesilätäköiden muodoissa, kivissä poluilla, varjoissa ja heijastuksissa. Tämä oli suora viesti, sydämeen. 

Rakkautta on.

Ja Valoa. 

Vaikka tähän pimeään aikaan ei aina siltä tunnukaan. Annan sinulle tehtävän! 

Sytytä kynttilä aina kun istuskelet paikallasi kotona tai töissä, anna sen liekin, 

Sydämen, 

lämmittää elävällä valollaan sieluasi.  

Kaikkien Rakkaittemme muistoksi

Siskolta tuli eilen viesti Espanjasta, että pikku-paholaiset ovat söpöjä kiertäessään kerjäämässä karkkia pimenevässä illassa. Katolisissa maissa kuolemaan liittyvät pyhät on tunnelmaltaan niin rankkoja, että niitä täytyy vain juhlia. Kaikkien pyhien illasta tuli Halloweeni, kun irlantilaiset maahanmuuttajat siirsivät perinteensä uudella mantereella kaikkien omaisuudeksi. Pukeutuimisen taustalla on taikausko, jotta yönä jolloin henget liikkuvat keskuudessamme pysyisimme tuntemattomina, ettei Piru veisi. Samaa on suomalaisessa virvontaperinteessä ja ne muistuttavatkin toisiaan, vaikka tapahtuvat puolen vuoden päässä toisistaan. Paastoon laskeutuminen on oma Carnevaalinsa (Carne Vale! = Eläköön Liha!) ja eteläisessä amerikassa kulkueissa hytkyvät paljaiden pakaroiden kanssa luurangot ja muut kuoleman kuvat. Viva!

Jäin miettimään, että ehkä tähän suomalaiseen hiljaiseen harmaaseen "juhlintaan" sopii ennemminkin pyhäinpäivänä vetäytyä rakkaiden lähelle ja ehkä käydä sytyttämässä poismenneiden läheisten haudalla kynttilä.
Harvoin noita päiviä on, että kaupat on kiinni ja voi vain olla.
Toivottavasti yhdessä perheen kanssa, tai ystävien.
Elämään kuuluu olla yhdessä, rakastaa.
Kuoleman äärellä oleminen on Elämän arvon tajuamista.
Se on Elämän salaisuus.

Jos on aikaa ja pääset, niin piipahda hautuumaalla pimeän jälkeen pyhäinpäivän iltana. Tunne hämärässä huokuva rauha ja näe kynttilöiden liekkien meri. Yksi kynttilän liekki kertoo kaipauksesta ja ikävästä, mutta se kertoo myös kiitoksesta.




Kiitos, kun olit ja rakastit Minua...
Tuhat liekkiä on Kauneus, joka koskettaa niin syvältä, ettei siihen ole sanoja.

Valoa sydämeesi!

Caminolle

Tahtoisin vain kävellä. Kävellä, nukkua, syödä, huolehtia vain välttämätön, kantaa mukana kahta vaatekertaa, toista selässä ja toista yllä. Hiljaisuudessa vaeltaa ja ajoittain jakaa ajatus ystävän kanssa. Nauttia luonnosta ja sen ihmeistä, pysähtyä tarkastelemaan kukkia ja hyönteisiä. Kävellä sellainen päivän matka, ettei muuta jaksa kuin etsiä majapaikka, pestä pyykit, peseytyä itse, juoda lasi viiniä ja syödä pyhiinvaeltajan ateria, nukahtaa kesken päiväkirjan ajatusten ja aamulla taas jatkaa matkaa toisen päivän matkan.

Käväisin keväisen Caminon jälkeen pitkästä aikaa parin tunnin kävelyllä ja heti valtasi kaipuu polulle. Suunnitelmissa on lähteä parin vuoden sisällä matkaan, kun arki antaa myöten. Parasta on kaiken yksinkertaisuus, siinä mun sieluni lepää.

Siihen asti kävelen vain hetkiä arjen keskellä.

Kävely, liike, avaa pitkässä matkassa ihmisestä auki jotain sellaista mikä ei pelkällä terapialla ja ajassa pois lähde. Ihan kuin meissä olisi kehossa muisti, joka sitoo tunteet sinne kuin säilöön. Itämaisessa uskonnollisuudessa tämä on tiedetty jo aikaa sitten, liikkuminen on osa uskon harjoitusta. Myös kristityt ovat kaivanneet liikkeelle, pyhälle matkalle.

Sellaiselta ei palata muuttumatta.

Kaipuu jää.

Alussa...

Niin, sanoja.

Helpommin sanottu kuin sanoitettu tämä aloitus. Blogiin iski bloggi heti alkumetreillä. Tarkoitukseni lienee aloittaa tauon jälkeen uudestaan, olla rehellinen, erityisesti itselle ja murtaa sitä bloggia tällä blogilla joka jumittaa oman luovuuteni ja ajatteluni esteenä.

Sen on maailma siihen muurannut.

Maailma ja pimeys.

Kaipaan pysyvään valoisuuteen.

Kaipaan pysyvään inspiraatioon.

Kaipaan totuuteen.

Aloitan näillä Sanoilla.