Luin innostavan scifi-kirjan: Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan ja odotan jatkoa. Erityisesti kaikesta tulevaisuusvisiosta jäi mieleen ihmisten kyky säädellä omaa läsnäoloaan tiloissa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuota ilmiötä kutsutaan kirjassa "gevulotiksi".
Gevulotin voi vaimentaa aivan näkymättömään yksityistilaan asti. Tavattaessa toisilleen oudot ihmiset avaavat gevulotiaan, jotta toinen näkisi kuka kyseinen ihminen on, luottamuksen ja kommunikoinnin hepottamisen takia. Gevulot pitää sisällään muistoja, joita voi jakaa, kuin tietokoneohjelmia: yhteisiä tai yksityisiä. Kuollessa ihmisen gevulot otetaan talteen.
Gevulot on mielestäni sielu. Se kokonaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisia, henki.
Taannoin olin tilanteessa missä kommunikoinnin ääripäät avautuivat minulle.
Meluisa karaokejuottola. Tarkoitus tutustua uusiin ihmisiin. Jännityksenkö takia olivat juoneet itsensä siihen kuntoon, että gevulot oli hämärässä, osittain piilossa, yksityistilassa, suojattuna. Oli vaikea kuulla, melunkin takia ja sammallus pahensi tilanteen. Usein humalatila avaa ihmisen, herkistää ja nostaa syvimmät tunteet pintaan, niin myös tässä tapauksessa. Tuntui kuin olisi saanut sielun kakusta täytteet suoraan päälleen, ilman kaikkea sitä muuta informaatiota, kerroksia, johon ihmisen asettaa.
Ihmiset vaihtuivat pöydässä toisiin. Vaikka ilta oli jo yössä ja melu syveni, nämä tuntemattomat ihmiset avasivat gevulotinsa palan kerrallaan. Ja lopulta lähes kokonaan. Vihjaillen, palastellen, minun rakentaa kokonaisuus, kuva, josta pidin. Paitsi sanat, jotka kohtasivat ymmärryksen, myös eleet ja läsnäolo, molemminpuolinen, teki vaikutuksen. Tuntui että rakastuin. Niin kuin silloin lapsena, kun löysi yllättäen uuden ystävän, jonka kanssa leikki, flow, sujui.
On enemmän kuin sanat. On eleet, ilmeet, ja kaikki muu. Ja etenkin se, onko gevulot avoinna, ja kenelle me sen avaamme?
Olisi kai tarkoitus avata se kaikille, mutta milloin mistäkin syystä, omista tai sitten toisesta johtuvista pidämme avoimuuden suljettuna. Suojaamme itseämme.
Lastenkaltaisille -niille on taivasten valtakunta luvattu. Lastenkaltaisuuteen tulisi pyrkiä, avoimeen gevulotiin!
Eilen suppilovahverokeiton äärellä istui neljä kaunista ihmistä: me nauroimme ja itkimme yhdessä, jaoimme sen mitä kuuluu ja pohdimme miltä tuntuu aikuistua, mitä se on, uskaltaako siihen hypätä?
Aikuisuus ei tarkoita sitä, että kadottaa kyvyn heittäytyä ja päästää lähelle. Näin maailma meille opettaa. Mutta me, me olemme hengen lapsia!
