Elokuun tuoksu

"Nyt on elokuu ja minä olen viljaa..." -Juice Leskinen Syksyn sävelessä.

Loppukesässä on käsinkosketeltava haikeus. Alkukesästä valo on vaaleaa ja kirkasta, jopa kovaa. Loppukesästä se muuttuu kullankeltaiseksi, pehmeäksi. Ilma tuoksuu heinän ja viljan pölylle. Ollaan hetkessä ennen kylmää, kellastumista ja kuolemaa. Kesän ehtoo. Ihana.

Syksyllä alkaa uusi vuosi. Siirryin pois vuosikalenterista takaisin luontaisempaan lukuvuosikalenteriin. Jo ammoin pesti vaihtui, jos oli vaihtuakseen, elonkorjuun jälkeen Mikkelinpäivän markkinoilla, syys-lokakuun taitteessa. Keinotekoista aloittaa näillä leveyksillä uusi vuosi keskellä talvea. Ei, se alkaa pikemminkin syyspäivän tasauksesta! Syksyllä alkaa aina jotain uutta elämässä. Syksy on kahtaalle haarautuva polku. Risteys on valinta, jatkaa niin kuin ennen tai mennä kohti jotain itselle uutta. Vaikka maailma ja luonto ympärillä kuihtuu ja kuolee, minä elän. Elän voimakkaammin kuin koskaan.

Arki

Kuljen naurettavan lyhyen työmatkani omalla autolla. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja selittelen syitä, kuten "tarvitsen omaa rauhaa", vaikka kyse on lopulta omasta mukavuudesta. Vuosien myötä on aistit turtuneet oman auton sisätilan lämmössä. Tänään menin julkisilla töihin, koska töiden jälkeen matka jatkui keskustaan elokuviin eikä sinne kannata omalla autolla mennä!?

Olin valtavan avoimena kaikille ärsykkeille, lähinnä ihmisille ja heistä huokuville tarinoille.
Aamuinen matka Malmilta idemmäksi Helsinkiin, piti sisällään:
 - aamulonkeroaan oksentavan paikallisjuopon
 - puiston penkille nukahtaneen kulkijan
 - R-kioskin edessä kerjänneen pyörätuolimiehen
 - Tupakkia bussikatoksen sisäpuolella sytytelleen nuorukaisen
 - ja tämän tupakansavusta suivaantuneen muorin
 - dösälastillisen hiljaisia matkalaisia
 - Riston (jotain 3v.) joka äidin pyynnöistä huolimatta meni istumaan ikkunapaikalle kolmen penkkirivin päähän bussin lastenvaunuväliköstä
 - yhden Ristosta huolestuneen äidin
 - ja koko matkan rauhaisasti nukkuneen Riston pikkuveljen
 - kirjastoon matkalla olleen Hilman (jotain 4v.), joka kertoi äidilleen yksien tyttöjen kiusaavan häntä pihalla ja että siinä yhdessä rapussa on (oikeasti äiti on!) peikko, kun se kerran huusi möreällä äänellä, että menkää lapset pois rapusta, täällä huutaa peikko!
 - äidin, joka tuskastui siihen ettei hänen itkunsekainen tyttärensä (jotain 4v.) usko häntä, että peikkoja ei ole olemassa
 - Hilman mummon, joka hiljaa hymyili tyttären tyttären jutuille istuessaan rollaattorin päällä lastenvaunuvälikössä
 - bussiin horjuneen keski-ikäisen mieshenkilön, joka ei ruttuinen olkistetson silmillään saanut käytettyä matkakorttia ja rojahti kasseineen naisen viereen jolta pyyteli koko matkan anteeksi, että kertoo tälle liikaa yksityiselämästään
 - naisen, joka yritti painautua lähemmäksi bussin ikkunaa, ettei viereen rojahtanut mies tulisi yhtään lähemmäksi ja hengittäisi äsken juotuja huuruja päin

Matka idästä Stadiin oli vähemmän aistirikas. Työpäivä oli tehnyt tehtävänsä ja huomasin ainoastaan metron ikkunasta Kulosaaren asemalla pleksilasien takana apilaniityn vihreyden syyskuun alun auringossa. Niin ja Kaisaniemen kävelytunnelissa tuttua tangoa soittaneen kvartetin. Paikassa on mieletön akustiikka.

Aamun tarinoista tuli entistä tärkeämpiä, kun Woody Allenin uusin elokuva Blue Jasmine loppui.
Cate Blanchett oli loistava kaiken menettäneenä, hermoromahtaneena entisenä hienostorouvana.

Tänäänkin oli hyvä päivä.

Ruma on kaunista -Brändin tuolla puolen

Poikasen suosikki Otto Santalan teoksista oli "Kerjäläinen", 2013, 

vieressä "Saab", 2013, molemmat: öljy kankaalle.

Lumoutunut olo tuli Otto Santalan näyttelyn avajaisissa äsken. 
Brändin tuolla puolen 
-Oton näyttely on Itäkeskuksen Stoan galleriassa aina sunnuntaihin 22.9.2013 asti. 
En tiedä mikä sen lumouksen oikein teki... 
Taide kun on tunne. 

Otto Santala: 
Brändin jälkeen, 2010, valokuva


Brändi näkyi esineissä ja asioissa, mutta se todellisuus missä me oikesti elämme ja etenkin se itä-Helsingin raaka kuva, se välittyi todella. 
Otto oli saanut moneen teokseen vangittua tarinan, jota jäi miettimään. 

Ennen kaikkea kuvissa oli karua kauneutta! 
Asetelmia ja värejä, liikettä, joka herätti yhteiskuntakritiikin, kyllä. Toi surun, joo. 
Mutta pysähdytti myös tuntemaan, edes jotain. 
Ja tunne, se on aina tärkeä.
Se on alku.

Ruma on kaunista, kun sen oikein silmillä katsoo.

Otto Santala: Täyttä olutta, 2013; Pyörän raato, 2013; Sammunut, 2013

(öljy kankaalle)

sekä takaseinällä: Haavemaailma, 2012

(kankaalle siirretty lasertuloste ja akryyliväri)

Lisää näyttelystä ja Stoan gallerian tietoja löydät täältä.

Pikkukosken sillan kautta...

Kävely on ihanaa! Liike avaa kuonakanavat niin kehosta kuin korvien välistä ja taas voi hengittää ja toimia vapautuneemmin. Kun kirjoittaa paljon, on hyvä kävellä välillä. Joku on sanonutkin, että kävely on kirjoittajan kaveri. On tullut kirjoitettua, ei kuitenkaan niin paljon kuin haluaisi. Mutta käveltyä senkin edestä. Elokuinen kävelyretki kulki Pikkukosken sillan kautta.

Odottamatta olinkin inspiroivalla "Galleria-kierroksella". Tilassa oli taidetta, ehkä siinä tarkoituksessa tehtyä tai sitten ihan vaan katsojan silmässä, ihmiskäden jäljellä ja osittain luonnon muovaamaa.

Lumouduin.

Hiljainen vaellus...

Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen,

sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen.

Virsi 78

Syvennyin hiljaisen viikon ja pääsiäisen kuvastoon ja symboliikkaan, kun olin mukana toteuttamassa "Pääsiäisen kuvat" -kurssia. Erilaisille perheille tarkoitettu kurssi koostui kolmesta illasta, askeleesta: Kiirastorstaista, Pitkästäperjantaista ja Pääsiäisestä. Joka kerralla syvennyttiin teemaan, mutta pääasiassa taiteiltiin ja askarreltiin. Minä tein kollaasin, täysin sekatekniikalla pääosin erikeepperillä liimaten.  
Oksa-risti täytyi liimata kuumaliimalla, samalla poltin sormeni, sattui.

Hiljainen vaellus 2013 

Kolmen illan ajan Rene 3 ja ½ vuotta kantoi viereiselle paikalle, oman työnsä tykö tavaraa: kankaita, oksia, kiviä, kimalteita, hileitä, kuivuneita sydämen muotoisia vaahtokarkkeja, sanomalehtiä, teippiä, mustaa muovinauhaa, maaleja, pitsiä, muovisia pieniä rasioita täynnä erilaisia helmiä ja metallisymboleja, höyheniä, kuivattuja kasveja ja tähtitarroja ja vaikka mitä. Kolmen illan ajan neuvottelin Renen kanssa, saisinko lainata hänen kasastaan jotain, koska se ei kuitenkaan mahtuisi kaikki hänen työhönsä. Toisen illan alussa Rene ryhtyi ehdottamaan minulle erilaista lisättävää työhöni. Ja kolmantena iltana minun täytyi jo kysyä Renen mielipidettä mitä jos laittaisin tauluuni tuon tai tämän.

Kolmisen iltaa siihen meni, mutta olen hämmentyneen onnellinen tuotoksesta. Siinä on minun lempikuviani aiheesta: Dalia, Edefeltiä, Chagalia, El Grecoa, Kallen-Gallelaa, Fr Erikiä, virsiä, symboleja, värejä ja kaikkea. Renen mielestä vasen yläkulma olisi tarvinnut vielä jotain. Minusta tähti riitti. Taisin siis saada sen valmiiksi. Rene ei saanut omaansa, kertoi liimavansa loput osaset sitten kotona pitkänäperjantain paikalleen. Äiti nyökytteli vieressä.

Kolmantena päiväna Jeesus nousi haudasta ja kuolemalla kuoleman voitti.

Luovuuden etsintää

Lapsena ihminen seisoo poreilevan luovuuden padan vieressä ja kaikki padan tuoksut, värit, höyryt ja ihmeet ovat avoimena ja mahdollisia. Nuoruus on sitä, että kasvaa pois tuon padan luota. Matkaa voi kertyä jopa kilometrejä ja maailma tekee tien padan ääreen kimurantiksi. 

Jos padan taas aikuisena löytää, sen lähelle ei koskaan enää pääse niin kuin lapsena. 

Moni taiteilija pyrkii koko aikuisen elämänsä ajan takaisin tuohon lapsuuden maailmaan ja löytämään sen keitoksen ihmeen, jota lapsena sai maistaa: 

Luovuuden ihmeen, avoimen ihmettelyn ihmeen, sen miten kaikki on mahdollista!

Silti me katsomme vain kuin kuvastimesta.

Jumala lupaa valtakuntansa erityisesti lapsenkaltaisille. Minusta nämä kaksi asiaa kulkevat käsikädessä. Minulle luovuuden salattu lähde on nimittäin Korkeimmassa itsessään. Luoja itse antoi meille lahjan Luoda, kun teki meistä kuviaan.

Nyt kun olen hyväksyen siirtymässä aikuisuuden salattuun maailmaan, olen päättänyt löytää oman luovuuteni  porisevan padan. Teen matkaa erään luovuuden oppaan ohjeilla, luku kerrallaan. Ihana suorittaja minussa ajatteli, että viikkoja menee saman verran kuin kirjassa on lukuja. Kuinkas kävikään: kolmannen luvun kohdalla tuli yli kuukauden tauko ja jumitus. Ei luovuus löydy näpsäkällä perfektionismilla ja velvollisuudentunnolla, johon olen sukeltanut yläaste-ajoista lähtien.
Ei, luovuus löytyy irti päästämällä, tyhjässä tilassa.                                                                                                                                                

Koskematon hanki ja katulamppu, Vaatekaapistako tähän tupsahdin?

Kolmas luku oli osuvasti nimeltään Voiman elpyminen ja ohjeena oli olla ajattelematta ja suorittamatta. 

Taidan olla vieläkin luvussa kiinni, vaikka oli pakko katsoa pari lukua eteenpäin: Rehellisyyden löytäminen ja  Toivon elpyminen. Niinpä. 

Ei tätä voi kiirehtiä.

Tyhjän tilan luomisen vinkkinä oli pitää luku-lakko: ei tyhjänpäiväistä telkkarin katselua, ei teatteria, ei elokuvia, ei sanomalehtiä, kirjoja tai mikään jonkun toisen luomaa. Musiikki on siinä ja siinä, mielellään ilman ymmärrettäviä lyriikoita. Sen sijaan olisi hyvä tehdä käsillä itse, käsitöitä, puutarhanhoitoa, askartelua, pelata pelejä, nähdä ystäviä jne. 

Tuntuu niin vaikealta tehtävältä, pelottaa heittäytyä. Sisäinen vastustajani muistuttaa, että se ja se kirja on vaan nyt luettava, koska kirjastolainakin erääntyy kohta... 

Tiedän missä luovuuden patani sijaitsee. Ajoittain teen retkiä sen ääreen. Siellä olen "kotona", siellä on hyvä olla, siellä asuu Flow ja ajattomuus. Padassa porisee pari tarinan juurta ja tuhansia siemeniä. 

Voi kunpa ylettäisin niihin niin kuin lapsena. 

Pahin este minä itse ja matkan varrella maailmasta kertynyt kuona... 

     

Joulurunotyttö

Jouluruno tuli tehtyä koulun joulujuhlaan opettajan pyynnöstä. Tuohon aikaan hän opetteli kirjoittamaan kaiken pieneen muistikirjaansa. Näytelmäkerhon tauoilla ja omaa kohdevalovuoroa odotellessaan hän kirjoitti paljon. Ajatukset vuosivat pienille sivuille tikkukirjaimilla, mustalla ohutkärkisellä tussilla, runoina. 

Nuoruuden tuska, rakkaudet, onnen hetket ja ystävyys, kaikki ne tunteet, jotka olivat uusia ja outoja ja joiden halusi jatkuvan ikuisesti, ne hän kirjoitti kirjaansa. Siinä oli mustalla pohjalla ruusuja kannessa. Se mahtui kämmenelle ja sinne hän kirjoitti myös joulurunonsa.

Jouluruno, jota muisteli vuosia myöhemmin jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjoitukseksi, jonka hän luki julkisesti. Kuusitoistakesäinen ei ollut sielultaan vielä niin vahva, että olisi voinut lukea kaiken saamansa palautteen nyanssit. Sisäisesti tyttö oli epävarma ja arka, niin kuin kaikki tuossa iässä oikeasti ovat. Hän oli näennäisesti vahva, esiintyjä, koulun kissanristijäisten vakiotähti sekä uutena valtauksena näyttämön ammattilainen. Joulurunon esittäminen koulussa meni rutiinilla. Eräs opettaja kehui hänen lahjakkuuttaan, silti.

Joulurunon ensiesitys oli seurakunnan nuorten pikkujouluissa. Vanha nuorisotalo oli tupaten täynnä, pääesiintyjänä oli vuotta vanhempien poikien bändi, ne jotka treenailivat nuorisotalon nurkissa. Ohjelma oli hauska ja monipuolinen. Kaikki taitavat ja taitamattomat kantoivat jouluaiheiseen iltaohjelmaan kortensa. Hän ajatteli lausuvan runonsa. 

Esiintymisen ensimmäinen sääntö on olla selittelemättä. Mutta, jännitys ja tilanne, uusi aluevaltaus nuoren taiteilijan elämässä, saivatko aikaan sen että esitys ei koostunut vain jämäkästä lausunnasta. Joulurunon johdannoksi nousi puhe ujolla hymyllä. Tämä on vaan tämmönen ja kirjoitin sen ihan hetki sitten ja ei se varmaan ole edes kovin hyvä...

Runo oli hyvä.

Vuotta vanhempi koomikko otti nuoren runotytön hampaisiinsa. Bändin viritellessä soittimiaan hän toisti saman sisällön kuin tyttö aikaisemmin. Viitaten siihen, että runotyttökin oli ollut turhan vaatimaton, hieman jopa pilkaten. Tyttö nauroi muiden mukana, mutta sisältä oli kylmä. Kuinka tulkita nuoren pojan sanat. Persoona sai kolauksen, ei nähnyt mikä oli mennyt väärin. Oli egonsa sokaisema. Enemmän elänyt olisi ymmärtänyt pojan pilkan. Runo oli ollut hyvä, epävarmuus soinnutonta ja kenties poika oli tytöstä kiinnostunut. Kuka tietää. Mahdollisuutta ei ainakaan muodostunut. Tyttö ei koskaan enää tahtonut samoihin tiloihin tuon pojan kanssa. 

Tytön sieluun jäi kaikumaan epäonnistuminen, joka säteili kaikkeen kirjoittamaansa. Runotyttö näivettyi vanhenevaksi naiseksi, jonka sisällä eli ikuisesti tunne, että jokunen runo oli jäänyt kirjoittamatta, sanoja sanomatta, tunteita kuvaamatta.

Jouluruno hiipi mieleen aina joulun alla. Eräänä jouluna se tuli mieleen siinä määrin, että nainen etsi käsiinsä pienen mustan ruusukuvioisen muistikirjan hakiessaan joulukoristelaatikkoa kellarista. Hän kirjaa etsiessään  muisti tuon pienen sattumuksen, tapauksen, bändin solistipojan vitsin. Ja muisti, että ei enää sen jälkeen lukenut tai jakanut kirjoittamaansa kenenkään kanssa, ainakaan runoja. 

Muistojen laatikoiden ympäröimänä, pölyisessä kellarissa, nainen vieritti kyyneleen muistikirjan sivulle. Joulurunon tikkukirjainten rivistö suttaantui vain vähän. Kun laatikot oli pakattu kirjoineen päivineen takaisin varaston takahyllylle entinen runotyttö palasi takaisin huolella rakentamaansa elämään, joulukoristelaatikko kainalossa.

Valo-paloja

Sain syntymäpäivälahjaksi "Hyvien tekojen päiväkirjan".
Tässä ajassa täytyy totisesti itselleen muistuttaa mitä hyvät teot ovat ja että niitä tulee myös tehneeksi. Kyynisyyden peikko ja mustan sydämen vartija kääntää orastavan onnen tunteen hyvästä teostakin syyllisyydeksi. Kun kirjoitan teon tai tapahtuman muistiin, myös ne jotka kohdistuvat minuun itseeni, teosta tai tapahtumasta tulee totta ja pysyvämpää.
Sain kirjan maanantaina, tänään torstaina siinä on jo kolme mainittavaa asiaa, illalla kirjoitan siihen kaksi lisää. Avaudun enemmän näille valo-paloille, hyvien tekojen resepteille.
Kirja on mainio. Ensin siinä on johdattelevat kysymykset, jopa valmiit viivat joihin kirjoittaa.
Sivu sivulta rajat vähenee, tekojen pisteytys poistuu ja kirjan lopussa on enää tyhjiä sivuja...
Kokenut hyvien tekojen keräilijä ei kai enää kirjoita niitä muistiin, vain sydämeensä.

Yltiöoptimismi, "kaikki" mikä on niin mahtavaa ja hienoo kokoajan sekä se kuinka "kaikilla" on asiat aina niin kivasti -ärsyttää ajoittain myös minua. Eräs sellainen ystävä, joka päivittää Facebookkiinsa aina pitkillä "tänään-taphtui-kaikkea-tätä-hyvää-just-mulle" -päivityksillä otti niin paljon aivoon, että haastoin hänet ja kysyin, miksi? Vastaus oli yllättävä:
"koska maailma on oikeestaan aika kamala, pimeä ja paha. Ja pääosin ketuttaa, niin miksei ainakin voisi yritää levittää ympärilleen pääosin hyviä asioita, kun siihen kerran pystyy!? Tai ainakin yrittää olla levittämättä pimeää, pahaa ja tyhmää."
Allekirjoitan.

Siksi minun blogini on valo-palojen tori.
Tavoittelen sitä mikä on mahdollista: rauhaa, valoa ja rakkautta, myös itse, vaikkei siltä aina totisesti tunnu! Ehkä joku muukin tavoittelee mahdollista ja kun meitä on monta, me voimme jakaa sitä yhdessä.

Hyvien tekojen päiväkirjaa saa tilattua täältä!

Symbolismia ja Valo-taidetta

En tiennyt, että olen aina pitänyt maalaustaiteessa nimenomaan symbolismista. Kun ei ole taidehistorian syvää oppimäärää käynyt, ei voi aina muistaa mitä suuntaa mikäkin teos edustaa. Symbolismi vaikuttaa Valoa ja hengellisyyttä ymmärtävään osaan minussa hyvin voimakkaasti. Kuvat ovat sielunpeilejä, sekä maalarin, että katsojan. Tarina, jonka maalaus kertoo on mystinen, rajatilassa ja aito. Se hämmentää ja herättää etsimään kuvan kautta itseään. Minulle Jumala puhuu myös taiteiden kautta.
Kun vuosia sitten vaeltelin ja kulutin aikaa Münchenin Neue Pinakotekeissa minut pysäytti Fernand Khnopffin teos, I lock my door upon myself, 1891. Silloin se puhutteli omaa sielunmaisemaani kovasti. Patisti liikkeelle tiukalla katseellaan. Vieläkin.

Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että "suurten totuuksien" lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn.

Tänään jäin kiinni Jacek Malczewskin teokseen Pölymyrsky vuosilta 1893-94. (Ateneumin näyttelyssä 52 sielua 17.2.2013 asti). En osaa yhtään sanoa miksi, eikä tarvitsekaan. Taiteessa parhautta on se, että kaikki on katsojassa itsessään. Kuva on kaunis. Kamalan kaunis.

Tämän on ymmärtänyt myös ihana Marianne Nieminen, jonka näyttely on esillä Galleria Johan S:ssä (Eteläranta 14,  2.12.2012 asti). Marianne kirjoittaa teoksistaan seuraavasti:

Välimaasto jossain taivaanrannan tietämillä, rytmit pilvien rykelmissä. Kuluneen kylkeen kasvanut uusi ja kiiltävä metalliranka, värin hyöky odottamattomasta suunnasta. Valo, joka silittää rososta nukkaa, notkistaa tiukimmat rytmit ja taikoo mustalle pehmeän kaavun. Tekee mitättömästä valtavan.
Arkisen maiseman rakenne ja sen muuttuva sommitelma kiehtoo minua edelleen. Ohikuljetut näkymät tallentuvat muistikelalle, mutta niiden tarkka kopioiminen maalauksiksi loppuu viimeistään silloin, kun maali vie ja muistuttaa siitä, mikä ei ole näkyvissä.
Nimiä maalauksillani ei ole. 
Uskon, että sinä keksit niille osuvimmat.

(kuva made by Mikko R.)

Avaa sun gevulotis mulle!

Luin innostavan scifi-kirjan: Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan ja odotan jatkoa. Erityisesti kaikesta tulevaisuusvisiosta jäi mieleen ihmisten kyky säädellä omaa läsnäoloaan tiloissa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuota ilmiötä kutsutaan kirjassa "gevulotiksi".
Gevulotin voi vaimentaa aivan näkymättömään yksityistilaan asti. Tavattaessa toisilleen oudot ihmiset avaavat gevulotiaan, jotta toinen näkisi kuka kyseinen ihminen on, luottamuksen ja kommunikoinnin hepottamisen takia. Gevulot pitää sisällään muistoja, joita voi jakaa, kuin tietokoneohjelmia: yhteisiä tai yksityisiä. Kuollessa ihmisen gevulot otetaan talteen.

Gevulot on mielestäni sielu. Se kokonaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisia, henki.

Taannoin olin tilanteessa missä kommunikoinnin ääripäät avautuivat minulle.
Meluisa karaokejuottola. Tarkoitus tutustua uusiin ihmisiin. Jännityksenkö takia olivat juoneet itsensä siihen kuntoon, että gevulot oli hämärässä, osittain piilossa, yksityistilassa, suojattuna. Oli vaikea kuulla, melunkin takia ja sammallus pahensi tilanteen. Usein humalatila avaa ihmisen, herkistää ja nostaa syvimmät tunteet pintaan, niin myös tässä tapauksessa. Tuntui kuin olisi saanut sielun kakusta täytteet suoraan päälleen, ilman kaikkea sitä muuta informaatiota, kerroksia, johon ihmisen asettaa.

Ihmiset vaihtuivat pöydässä toisiin. Vaikka ilta oli jo yössä ja melu syveni, nämä tuntemattomat ihmiset avasivat gevulotinsa palan kerrallaan. Ja lopulta lähes kokonaan. Vihjaillen, palastellen, minun rakentaa kokonaisuus, kuva, josta pidin. Paitsi sanat, jotka kohtasivat ymmärryksen, myös eleet ja läsnäolo, molemminpuolinen, teki vaikutuksen. Tuntui että rakastuin. Niin kuin silloin lapsena, kun löysi yllättäen uuden ystävän, jonka kanssa leikki, flow, sujui.

On enemmän kuin sanat. On eleet, ilmeet, ja kaikki muu. Ja etenkin se, onko gevulot avoinna, ja kenelle me sen avaamme?
Olisi kai tarkoitus avata se kaikille, mutta milloin mistäkin syystä, omista tai sitten toisesta johtuvista pidämme avoimuuden suljettuna. Suojaamme itseämme.

Lastenkaltaisille -niille on taivasten valtakunta luvattu. Lastenkaltaisuuteen tulisi pyrkiä, avoimeen gevulotiin!

Eilen suppilovahverokeiton äärellä istui neljä kaunista ihmistä: me nauroimme ja itkimme yhdessä, jaoimme sen mitä kuuluu ja pohdimme miltä tuntuu aikuistua, mitä se on, uskaltaako siihen hypätä?
Aikuisuus ei tarkoita sitä, että kadottaa kyvyn heittäytyä ja päästää lähelle. Näin maailma meille opettaa. Mutta me, me olemme hengen lapsia!

Alussa...

Niin, sanoja.

Helpommin sanottu kuin sanoitettu tämä aloitus. Blogiin iski bloggi heti alkumetreillä. Tarkoitukseni lienee aloittaa tauon jälkeen uudestaan, olla rehellinen, erityisesti itselle ja murtaa sitä bloggia tällä blogilla joka jumittaa oman luovuuteni ja ajatteluni esteenä.

Sen on maailma siihen muurannut.

Maailma ja pimeys.

Kaipaan pysyvään valoisuuteen.

Kaipaan pysyvään inspiraatioon.

Kaipaan totuuteen.

Aloitan näillä Sanoilla.