Luulin tehneeni työni hyvin ja minua kehuttiin ja lupailtiin taivaita, kunnes aistin ja huomioin työkavereissa hienoisen muutoksen, kaikki ei ollut niin kuin oli sanottu. Yritin saada selvyyttä, mutta kukaan ei tuntunut olevan rehellinen ja jokin on vinossa -tunne syveni. Siellä juoksin pitkin käytäviä ja kohtasin ihmisiä, teennäisesti hymyileviä, oli kirkas päivä. Törmäsin entiseen pomooni ja tivasin vastauksen, -kyllä, minä saisin potkut samantein, virallisesti: ilman syytä, sillä oikeista syistä ei voisi puhua.
Heräsin painajaisesta.
Nähty ei ole totta, liian todentuntuista silti.
Sydän tykyttää vieläkin.
On kaksi uni-koulukuntaa, joita kuuntelen: ne joiden mielestä unet ovat sisäisen terapian väline, itsen kautta tarkasteltavia totuuksia. Ja ne, joille unet ovat ihmisen jätteenpoistojärjestelmä.
Ilmeisesti mieleni jätehuolto on hieman retuperällä, kun jään uneeni vellomaan. Tietoisesti yritän hävittää sitä, mutta biojäteastiaa ei ole hankittu ja kompostointi tapahtuu avotunkiolla. Ajatusten haaskalla käy jos jonkinmoista ajatusta vierailulla. Jatkan asian painamista.
