Kun venyttelee niskaa, painaa päätä toista hartiaa vasten, pitää korvasta kiinni ja painaa alaspäin, voi kuulla kuinka kireyteneet lihassäikeet kaulassa, niskassa aukeavat hienoisesti rutisten, hiljaa poksahtaen.
Pidän tuosta äänestä.
Samanlaista poksahtelua taitaa tapahtua pitkästä aikaa syvillä tasoilla. Ääni ei kuulu, mutta oivalluksen lämmin virta nousee uloimmille kerroksille ja haihtuu siitä lämpönä ympärilleni.
Rehellisyys on kannattanut viime päivinä. Joku pelko pitää kielen kantimissaan, vaikka sen täytyisi heti laulaa tunteensa pihalle. Kylmyyttä kerääntyy, kun käyttää voimansa salaisuuden suojelemiseen. Kun on avoin, voi tutkailla enemmän tyhjyyttä ja kuulla hiljaiset poksahdukset.
Löysin monta sanaa omieni vahvistukseksi. Uusia kuvia tarkastelukulmaan. Hyppään huolettomuuteen järjettömässä kiireessä. Vaihdan autopilotille, nyt siihen on luottamusta.
Ja jo kiirehdin: voi kun se kestäisi.
Hidasta, inspiroidu -laulaa sydämeni lakkaamatta.
(Suopursut ovat alkukesän kuvasaalista, sen tunnelma on lähimpänä hetkeni Valoa.
Kun ei ole kuvaa ikkunasta näkyvistä koivuista,
joiden lehdet helmeilevät tuulessa vihreinä,
joiden alkusyksyn puku on paikattu kultaisen keltaisilla tilkuilla.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti