Tahtoisin vain kävellä. Kävellä, nukkua, syödä, huolehtia vain välttämätön, kantaa mukana kahta vaatekertaa, toista selässä ja toista yllä. Hiljaisuudessa vaeltaa ja ajoittain jakaa ajatus ystävän kanssa. Nauttia luonnosta ja sen ihmeistä, pysähtyä tarkastelemaan kukkia ja hyönteisiä. Kävellä sellainen päivän matka, ettei muuta jaksa kuin etsiä majapaikka, pestä pyykit, peseytyä itse, juoda lasi viiniä ja syödä pyhiinvaeltajan ateria, nukahtaa kesken päiväkirjan ajatusten ja aamulla taas jatkaa matkaa toisen päivän matkan.
Käväisin keväisen Caminon jälkeen pitkästä aikaa parin tunnin kävelyllä ja heti valtasi kaipuu polulle. Suunnitelmissa on lähteä parin vuoden sisällä matkaan, kun arki antaa myöten. Parasta on kaiken yksinkertaisuus, siinä mun sieluni lepää.
Siihen asti kävelen vain hetkiä arjen keskellä.
Kävely, liike, avaa pitkässä matkassa ihmisestä auki jotain sellaista mikä ei pelkällä terapialla ja ajassa pois lähde. Ihan kuin meissä olisi kehossa muisti, joka sitoo tunteet sinne kuin säilöön. Itämaisessa uskonnollisuudessa tämä on tiedetty jo aikaa sitten, liikkuminen on osa uskon harjoitusta. Myös kristityt ovat kaivanneet liikkeelle, pyhälle matkalle.
Sellaiselta ei palata muuttumatta.
Kaipuu jää.
