perjantai 2. elokuuta 2013

Sanaa ja vaahtokarkkeja

Joskus Raamatun tekstien ääressä painiminen laittaa hikoilemaan. Sellainen oli viime sunnuntain päivän evankeliumi (10.sunnuntai helluntaista, 1. vuosikerta) Luukas 16:1-9.
En tiedä mitä Sinä ajattelet, mutta minulta ainakin aivot nyrjähteli, että mitä täh!?
Luuk. 16: 1-9
Jeesus puhui sitten opetuslapsilleen: »Oli rikas mies, jolla oli taloudenhoitaja. Hänelle kanneltiin, että taloudenhoitaja tuhlasi hänen omaisuuttaan. Hän kutsui tämän luokseen ja sanoi: ’Mitä minä sinusta kuulen! Tee tili toimistasi, minun talouttani sinä et enää hoida.’ Mies mietti: ’Mitä minä nyt teen? Isäntä panee minut pois taloudenhoitajan toimesta. Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa. - Nytpä tiedän! Järjestän niin, että toiset ottavat minut taloonsa, kun joudun lähtemään työpaikastani.’ Hän kutsui isäntänsä velalliset vuoron perään luokseen. ’Paljonko olet velkaa isännälleni?’ hän kysyi ensimmäiseltä. ’Sata astiaa öljyä’, tämä vastasi. Taloudenhoitaja sanoi: ’Tässä on velkakirjasi, istu ja merkitse äkkiä viisikymmentä.’ Sitten hän kysyi toiselta: ’Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?’ Tämä vastasi: ’Sata tynnyriä vehnää.’ Taloudenhoitaja sanoi: ’Tässä on velkakirjasi, merkitse kahdeksankymmentä.’»    Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta. Hän sanoi:
    »Tämän maailman lapset menettelevät toisiaan kohtaan viisaammin kuin valon lapset. Minä sanonkin teille: hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole.»

Päädyin saarnaamaan seuraavanlaisesti. Vaahtokarkkeja jaettiin kirkkokansalle poislähtiessä ovella, ikäänkuin taivasmaistiaisina. Valoa!

"Viimeaikoina on paljon puhuttu Raamatun auktoriteetista, kun asetetaan vastakkain vallitsevan yhteiskunnan lait ja käytänteet ja Raamatun sana (pienellä kirjoitettu sana, sillä Isolla Alkukirjaimella: Sana, viitataan aina Jeesukseen Kristukseen). Keskustelu kulminoitui tapaan tarkastella Raamattua ja muistutukseen sen monimuotoisuudesta.
Tämä päivän evankeliumi on mainio esimerkki Raamatun, uuden testamentin kirjoituksesta, jonka todellinen selitys on hukkunut ajan virtaan. Itsellä ainakin nyrjähti aivot muutamaan kertaan, kun yritin ymmärtää mitä Jeesus vertauksella tahtoo meille sanoa. Raamatun tulkinnan riemu on siinä, että me saamme, luvan kanssa heijastaa sitä tänä päivänä itsemme kautta. Silloin Sana, (isolla alkukirjaimella) avautuu meille siinä hetkessä, ajassa ja paikassa, uskon avulla J
Osa Raamatun opetuksesta on sellaisenaan totta, osaa täytyy vähän selittää. Ja aina kun talteen kirjoitettua kertomusta kopioidaan uudestaan, siirretään jälkipolville, sitä tahattomasti muokataan. Milloin tippuu oleellinen sana pois tai se muuttuu merkitykseltä toiseksi, sillä kieli ja ajat muuttuvat.
Tämän päivän vertauksen epäloogisuutta on selitetty eksegeettisesti muun muassa siten, että siitä puuttuisi jokin pidempi kohta tai että siinä olisi kaksi tarinaa yhdistetty?! Vertaus ja selitys eivät kuuluisi yhteen…
En tiedä, minua viisaammat Raamatun tutkijatkaan eivät tiedä.
Mutta emmehän tahdo jättää ymmärrystä tähän?
Sillä jokin merkitys kertomuksella on…

Aikalaiset olisivat ehkä ymmärtäneet kertomuksen paremmin sen piilomerkitysten kautta: taloudenhoitaja saattoi olla asemastaan huolimatta orja, määrät, jotka hän vähentää veloista ovat huomattavan suuria, koko yhteiskunta perustui pitkälle vaihdantatalouteen, ”jos annan sun velat anteeksi, niin sinä teet puolestasi minun hyväkseni jotain suurta.” Huomioitavaa on myös se, että epärehellisen taloudenhoitajan herra, rikas mies, on herra pienellä h:lla, eli maallinen herra, ei Jumala.
Mies saa potkut epärehellisyydestä, niin täällä maailmassa toimitaan. Viisaaksi taloudenhoitaja Jumalan silmissä kuitenkin tulee, koska hän hyväntekeväisyyttä harjoittaen turvaa tulevaisuutensa, enää ei ole kyse itselle haalimisesta, ainakaan rahan, mammonan, vaan jonkun muun aineettoman avun, tavallaan hänen itsensä köyhäinavun…

Kaikista selityksistä huolimatta kertomus ei vain avaudu täysin järkevästi. Täytyy ottaa avuksi muut Luukkaan evankeliumin kertomukset ja niiden sanoma: Tarina rikkaasta miehestä, joka rakensi elämänsä omaisuutensa varaan (Luuk.12:16-21) sekä tuttu kertomus tuhlaajapojasta (Luuk.15:11-32), muistutuksena myös rikas nuorukainen, joka kysyessään, miten saisi omakseen ikuisen elämän, saa vastaukseksi kehotuksen myydä kaiken ja jakaa rahat köyhille (Luuk.18:22)…
Ja sitten muistin:
Taannoin, toimiessani kesäteologina, eräs silloinen kollegani piti saarnan rippikoululaisille vaahtokarkkien avulla.
Hän pyysi viisi vapaaehtoista, joille lupasi kaikille saman verran vaahtokarkkeja. Nuoret olivat kirkon etuosassa ystäviinsä päin, kädet kukkuroillaan näitä karkkeja. Sitten he saivat valita: joko pitää kaikki karkit itse, pitää osan itse ja lahjoittaa muutama kavereille, tai sitten jakaa kaikki ystäviensä kanssa. Pari nuorta päätti pitää vaahtokarkit itse. Hyvä, he saivat vaahtokarkit omakseen ja palasivat penkkiin. Pari nuorta päätti antaa noin seitsemästä suuresta karkista kaksi tai kolme ystävilleen. Näin he tekivät ja annettujen tilalle ystäväni saarnamies antoi saman verran tuplana takaisin. Viides vapaaehtoinen pääsi tässä kohdin jutun juonesta jyvälle ja päätti jakaa kaikki karkit ystäviensä kanssa, jopa siten, ettei hänelle itselleen jäänyt yhtään. Hän sai palkinnoksi päätöksestään seitsemän pussillista vaahtokarkkeja.

Itse käytän termiä Korkeinta Matematiikkaa. Se on Jumalan itsensä laatima laskentatapa, jota on vaikea täällä maailmassa ymmärtää. Se on sitä, että antaessaan saa: Ehkei vaahtokarkkeja, mutta ainakin anteeksi ja kaikkea muuta Hyvää, sellaista, jota ei voi punnita tai mitata. Päivän evankeliumin vertaushan viittaa tuonpuoleiseen:
”Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole!”
Väärä rikkaus on maailman rikkautta, mammonaa, ainoat oikeat ystävät, jota sillä voi hankkia itselleen Jumalan silmissä hyväksyttävällä tavalla, ovat Köyhät ja muut apua tarvitsevat.
Mitä enemmän annat omastasi, jaat mitä Sinulle on annettu, oli se sitten mammonaa, hyviä tekoja, apuasi, lahjakkuuttasi, hymyjä, ystävällisyyttä, rakkautta; sitä enemmän saat, parhaimmillaan moninkertaisena, Takaisin.
Ja se palkka, se vaahtokarkkivuori odottaa meitä jokaista tuonpuoleisuudessa, iäisissä asunnoissa, Jumalan luona. Sillä lopulta maallinen mammona, rikkaus on vain lainaa Jumalalta, me emme saa sitä mukaamme täältä. Hengellinen rikkaus sen sijaan seuraa meitä aina ja iankaikkisesti." 

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Hiljainen vaellus...


Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen,
sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen.
Virsi 78

Syvennyin hiljaisen viikon ja pääsiäisen kuvastoon ja symboliikkaan, kun olin mukana toteuttamassa "Pääsiäisen kuvat" -kurssia. Erilaisille perheille tarkoitettu kurssi koostui kolmesta illasta, askeleesta: Kiirastorstaista, Pitkästäperjantaista ja Pääsiäisestä. Joka kerralla syvennyttiin teemaan, mutta pääasiassa taiteiltiin ja askarreltiin. Minä tein kollaasin, täysin sekatekniikalla pääosin erikeepperillä liimaten.  
Oksa-risti täytyi liimata kuumaliimalla, samalla poltin sormeni, sattui.

Hiljainen vaellus 2013 

Kolmen illan ajan Rene 3 ja ½ vuotta kantoi viereiselle paikalle, oman työnsä tykö tavaraa: kankaita, oksia, kiviä, kimalteita, hileitä, kuivuneita sydämen muotoisia vaahtokarkkeja, sanomalehtiä, teippiä, mustaa muovinauhaa, maaleja, pitsiä, muovisia pieniä rasioita täynnä erilaisia helmiä ja metallisymboleja, höyheniä, kuivattuja kasveja ja tähtitarroja ja vaikka mitä. Kolmen illan ajan neuvottelin Renen kanssa, saisinko lainata hänen kasastaan jotain, koska se ei kuitenkaan mahtuisi kaikki hänen työhönsä. Toisen illan alussa Rene ryhtyi ehdottamaan minulle erilaista lisättävää työhöni. Ja kolmantena iltana minun täytyi jo kysyä Renen mielipidettä mitä jos laittaisin tauluuni tuon tai tämän.

Kolmisen iltaa siihen meni, mutta olen hämmentyneen onnellinen tuotoksesta. Siinä on minun lempikuviani aiheesta: Dalia, Edefeltiä, Chagalia, El Grecoa, Kallen-Gallelaa, Fr Erikiä, virsiä, symboleja, värejä ja kaikkea. Renen mielestä vasen yläkulma olisi tarvinnut vielä jotain. Minusta tähti riitti. Taisin siis saada sen valmiiksi. Rene ei saanut omaansa, kertoi liimavansa loput osaset sitten kotona pitkänäperjantain paikalleen. Äiti nyökytteli vieressä.

Kolmantena päiväna Jeesus nousi haudasta ja kuolemalla kuoleman voitti.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Suksen latu suhisee...

Sainpa hiihtolomakuvat minäkin. Ihan tosta Malmilta. Latu-kuvaa ottaessa upposin reittä myöten hankeen. Teki muuten kylmää, olin salilta tulossa ja ei ollut trikoo-housujen alla sukkahousuja tai muita teknisiä asuja. Ja siinä puron haarassa, missä seisoo pari vanhaa taloa, koin helmikuun ilmestyksen. Kun sulki silmät ja kuunteli hiljaa sillalla, kuului lintujen laulua ja virran iloista pulppuamista. Kehältä kantautuva kohina jäi taka-alalle. Aurinko lämmitti kasvoja ja sulatti vanhan talon räystään jääpuikkoja...

Lapsuuden hiihtolomat vietin pääasiassa serkun luona maalla. Päivät oli kohtalaisen tylsiä, koska serkun lomat oli viikon viiveellä piti sen käydä koulua. Minä latailin Commodoreen Aku Ankka -peliä tai katselin toisen serkun taivaskanavilta nauhoittamia musiikkivideoita. Kun serkku palasi koulusta pinkaisimme potkukelkoilla läheiselle Siwalle kilometrien päähän ostamaan karkkia. Siinä se aika sitten meni. Koskaan ei hiihdetty.


En ole hiihtänyt sitten alakoulun, mutta silloin hiihtelin senkin edestä. Lapsuuden kodin takapihalta alkoi Keskuspuiston vihreä maailma ja parin metsäisen polun ja nyppylän takana oli hoidettu latuverkosto. En minä muuten, mutta lapsuudenkaverin perhe oli hiihtohulluja. Siis siinä määrin, että isäntä voiteli suksia pikkutunneille autotallissa kynttilänvalossa. Ja mukavaahan se oli. Hiihtää muutaman kilometrin matka Maunulan majalle ja juoda siedä lasillinen kuumaa, aivan tosi kuumaa mehua, ja hiihtää takaisin.

Kun hiihtäminen jäi, jäi sukset tuulettumaan kerrostalon neljännen kerroksen parvekkeen nurkkaan. Aamiaispöydässä ne iski silmää kesät talvet. Täytyykin muistaessani kysästä äidiltä, kuin mun Järvisten lopulta kävi. Mutten hiihdellyt enää. Ei yhdeksänkymmentäluvulla ollut kelejä. Hyvä kun päästiin koulussa luistelemaan. Tai sekään mikään Hyvä juttu ollut. Ei teininä enää tahtonut tehdä muuta kuin tanssia Discoa.

Mutta silti sitä viettää hiihtolomaa, joka vuosi. Enkä minä ole lomalla silloin kun muut, jotka lähettävät naamakirjan täydeltä ihania luontokuvia sieltä sun täältä maalta. Täydellisen talvisia maisemia ja kaipuu iskee, kateus.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Luovuuden etsintää

Lapsena ihminen seisoo poreilevan luovuuden padan vieressä ja kaikki padan tuoksut, värit, höyryt ja ihmeet ovat avoimena ja mahdollisia. Nuoruus on sitä, että kasvaa pois tuon padan luota. Matkaa voi kertyä jopa kilometrejä ja maailma tekee tien padan ääreen kimurantiksi. 
Jos padan taas aikuisena löytää, sen lähelle ei koskaan enää pääse niin kuin lapsena. 
Moni taiteilija pyrkii koko aikuisen elämänsä ajan takaisin tuohon lapsuuden maailmaan ja löytämään sen keitoksen ihmeen, jota lapsena sai maistaa: 
Luovuuden ihmeen, avoimen ihmettelyn ihmeen, sen miten kaikki on mahdollista!
Silti me katsomme vain kuin kuvastimesta.

Jumala lupaa valtakuntansa erityisesti lapsenkaltaisille. Minusta nämä kaksi asiaa kulkevat käsikädessä. Minulle luovuuden salattu lähde on nimittäin Korkeimmassa itsessään. Luoja itse antoi meille lahjan Luoda, kun teki meistä kuviaan.

Nyt kun olen hyväksyen siirtymässä aikuisuuden salattuun maailmaan, olen päättänyt löytää oman luovuuteni  porisevan padan. Teen matkaa erään luovuuden oppaan ohjeilla, luku kerrallaan. Ihana suorittaja minussa ajatteli, että viikkoja menee saman verran kuin kirjassa on lukuja. Kuinkas kävikään: kolmannen luvun kohdalla tuli yli kuukauden tauko ja jumitus. Ei luovuus löydy näpsäkällä perfektionismilla ja velvollisuudentunnolla, johon olen sukeltanut yläaste-ajoista lähtien.
Ei, luovuus löytyy irti päästämällä, tyhjässä tilassa.                                                                                                                                                

Koskematon hanki ja katulamppu, Vaatekaapistako tähän tupsahdin?

Kolmas luku oli osuvasti nimeltään Voiman elpyminen ja ohjeena oli olla ajattelematta ja suorittamatta. 
Taidan olla vieläkin luvussa kiinni, vaikka oli pakko katsoa pari lukua eteenpäin: Rehellisyyden löytäminen ja  Toivon elpyminen. Niinpä. 
Ei tätä voi kiirehtiä.

Tyhjän tilan luomisen vinkkinä oli pitää luku-lakko: ei tyhjänpäiväistä telkkarin katselua, ei teatteria, ei elokuvia, ei sanomalehtiä, kirjoja tai mikään jonkun toisen luomaa. Musiikki on siinä ja siinä, mielellään ilman ymmärrettäviä lyriikoita. Sen sijaan olisi hyvä tehdä käsillä itse, käsitöitä, puutarhanhoitoa, askartelua, pelata pelejä, nähdä ystäviä jne. 
Tuntuu niin vaikealta tehtävältä, pelottaa heittäytyä. Sisäinen vastustajani muistuttaa, että se ja se kirja on vaan nyt luettava, koska kirjastolainakin erääntyy kohta... 

Tiedän missä luovuuden patani sijaitsee. Ajoittain teen retkiä sen ääreen. Siellä olen "kotona", siellä on hyvä olla, siellä asuu Flow ja ajattomuus. Padassa porisee pari tarinan juurta ja tuhansia siemeniä. 
Voi kunpa ylettäisin niihin niin kuin lapsena. 
Pahin este minä itse ja matkan varrella maailmasta kertynyt kuona... 

     

perjantai 15. helmikuuta 2013

Kyyneleet



Vanhan kirkon katon reunalle oli kertynyt puolimetrisiä jääpuikkoja. Ne saivat rauhassa kasvaa. Puikkojen alle ei elävillä ollut asiaa. Pieni saattojoukko käveli kellojen soidessa vanhan kirkon ohitse. Lumi narskui askelten alla ja talitintti kertoi odottavansa jo kevättä. Uurna kulki edellä pojanpojan nuorilla käsivarsilla. Kunniatehtävä oli raskas, puinen uurna ei. Kellot saattelivat joukon haudalle asti. Rakas oli siunattu jo edellisellä viikolla, silti suru puhui vielä kasvoilla. Toisen tyttären maskara ei ollut vedenkestävää. Talvisessa suojasäässä kävi viiltävä viima.

Maahan kätkeminen oli kaunis. Kyyneleet kertoivat surusta, pohjattomasta ja lohduttomasta menetyksen tuskasta, mutta myös hiljaisesta kiitoksesta. Kiitos, että olit. Kyyneleet puhdistivat sielun, toi sen totisesti hetkeen. Mennyt on muistoja, tulevaisuus lupaus. Elämä on kaunis, niin kuin kirkon räystäästä roikkuvat jääpuikot helmikuun auringossa. 


Teimme Mindfullness -koulutuksessa harjoituksia tullaksemme tietoisesti läsnäoleviksi. Yksi harjoitus harjoitti positiivisen mielikuvan voimaa: piti löytää itsestään muisto paikasta tai hetkestä, jolloin oli onnellinen. Minun sieluni löysi sen eräältä lokakuun illalta muutama vuosi sitten, kun poikasen kanssa oltiin Linnanmäellä. Kylmä ja kirkas taivas, kaunis kuutamo, puisen vanhan vuoristoradan tervan ja kiskojen tuoksu. Se kaarre, siellä kaikkein ylimpänä, ja hetki ennen ensimmäistä vatsanpohjasta ottavaa laskua. Siellä oli Onni. Harjoituksen tuoma onni oli niin voimakasta, että silmät täyttyivät kyynelistä. 
Onnessa on kyse sydämen pakahtumisesta. Ja kun sydän pakahtuu, itkettää! 

Östersundomin kirkon lähellä tuoksui samalle kuin vanhan vuoristoradan kyydissä. Jääpuikot kuin kyyneleet. Oli hyvä olla.

(Östersundomin kirkko, Helsinki n. 1754)

maanantai 7. tammikuuta 2013

Joulurunotyttö

Jouluruno tuli tehtyä koulun joulujuhlaan opettajan pyynnöstä. Tuohon aikaan hän opetteli kirjoittamaan kaiken pieneen muistikirjaansa. Näytelmäkerhon tauoilla ja omaa kohdevalovuoroa odotellessaan hän kirjoitti paljon. Ajatukset vuosivat pienille sivuille tikkukirjaimilla, mustalla ohutkärkisellä tussilla, runoina. 
Nuoruuden tuska, rakkaudet, onnen hetket ja ystävyys, kaikki ne tunteet, jotka olivat uusia ja outoja ja joiden halusi jatkuvan ikuisesti, ne hän kirjoitti kirjaansa. Siinä oli mustalla pohjalla ruusuja kannessa. Se mahtui kämmenelle ja sinne hän kirjoitti myös joulurunonsa.

Jouluruno, jota muisteli vuosia myöhemmin jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjoitukseksi, jonka hän luki julkisesti. Kuusitoistakesäinen ei ollut sielultaan vielä niin vahva, että olisi voinut lukea kaiken saamansa palautteen nyanssit. Sisäisesti tyttö oli epävarma ja arka, niin kuin kaikki tuossa iässä oikeasti ovat. Hän oli näennäisesti vahva, esiintyjä, koulun kissanristijäisten vakiotähti sekä uutena valtauksena näyttämön ammattilainen. Joulurunon esittäminen koulussa meni rutiinilla. Eräs opettaja kehui hänen lahjakkuuttaan, silti.

Joulurunon ensiesitys oli seurakunnan nuorten pikkujouluissa. Vanha nuorisotalo oli tupaten täynnä, pääesiintyjänä oli vuotta vanhempien poikien bändi, ne jotka treenailivat nuorisotalon nurkissa. Ohjelma oli hauska ja monipuolinen. Kaikki taitavat ja taitamattomat kantoivat jouluaiheiseen iltaohjelmaan kortensa. Hän ajatteli lausuvan runonsa. 
Esiintymisen ensimmäinen sääntö on olla selittelemättä. Mutta, jännitys ja tilanne, uusi aluevaltaus nuoren taiteilijan elämässä, saivatko aikaan sen että esitys ei koostunut vain jämäkästä lausunnasta. Joulurunon johdannoksi nousi puhe ujolla hymyllä. Tämä on vaan tämmönen ja kirjoitin sen ihan hetki sitten ja ei se varmaan ole edes kovin hyvä...

Runo oli hyvä.

Vuotta vanhempi koomikko otti nuoren runotytön hampaisiinsa. Bändin viritellessä soittimiaan hän toisti saman sisällön kuin tyttö aikaisemmin. Viitaten siihen, että runotyttökin oli ollut turhan vaatimaton, hieman jopa pilkaten. Tyttö nauroi muiden mukana, mutta sisältä oli kylmä. Kuinka tulkita nuoren pojan sanat. Persoona sai kolauksen, ei nähnyt mikä oli mennyt väärin. Oli egonsa sokaisema. Enemmän elänyt olisi ymmärtänyt pojan pilkan. Runo oli ollut hyvä, epävarmuus soinnutonta ja kenties poika oli tytöstä kiinnostunut. Kuka tietää. Mahdollisuutta ei ainakaan muodostunut. Tyttö ei koskaan enää tahtonut samoihin tiloihin tuon pojan kanssa. 
Tytön sieluun jäi kaikumaan epäonnistuminen, joka säteili kaikkeen kirjoittamaansa. Runotyttö näivettyi vanhenevaksi naiseksi, jonka sisällä eli ikuisesti tunne, että jokunen runo oli jäänyt kirjoittamatta, sanoja sanomatta, tunteita kuvaamatta.

Jouluruno hiipi mieleen aina joulun alla. Eräänä jouluna se tuli mieleen siinä määrin, että nainen etsi käsiinsä pienen mustan ruusukuvioisen muistikirjan hakiessaan joulukoristelaatikkoa kellarista. Hän kirjaa etsiessään  muisti tuon pienen sattumuksen, tapauksen, bändin solistipojan vitsin. Ja muisti, että ei enää sen jälkeen lukenut tai jakanut kirjoittamaansa kenenkään kanssa, ainakaan runoja. 

Muistojen laatikoiden ympäröimänä, pölyisessä kellarissa, nainen vieritti kyyneleen muistikirjan sivulle. Joulurunon tikkukirjainten rivistö suttaantui vain vähän. Kun laatikot oli pakattu kirjoineen päivineen takaisin varaston takahyllylle entinen runotyttö palasi takaisin huolella rakentamaansa elämään, joulukoristelaatikko kainalossa.


torstai 22. marraskuuta 2012

Valo-paloja

Sain syntymäpäivälahjaksi "Hyvien tekojen päiväkirjan".
Tässä ajassa täytyy totisesti itselleen muistuttaa mitä hyvät teot ovat ja että niitä tulee myös tehneeksi. Kyynisyyden peikko ja mustan sydämen vartija kääntää orastavan onnen tunteen hyvästä teostakin syyllisyydeksi. Kun kirjoitan teon tai tapahtuman muistiin, myös ne jotka kohdistuvat minuun itseeni, teosta tai tapahtumasta tulee totta ja pysyvämpää.
Sain kirjan maanantaina, tänään torstaina siinä on jo kolme mainittavaa asiaa, illalla kirjoitan siihen kaksi lisää. Avaudun enemmän näille valo-paloille, hyvien tekojen resepteille.
Kirja on mainio. Ensin siinä on johdattelevat kysymykset, jopa valmiit viivat joihin kirjoittaa.
Sivu sivulta rajat vähenee, tekojen pisteytys poistuu ja kirjan lopussa on enää tyhjiä sivuja...
Kokenut hyvien tekojen keräilijä ei kai enää kirjoita niitä muistiin, vain sydämeensä.

Yltiöoptimismi, "kaikki" mikä on niin mahtavaa ja hienoo kokoajan sekä se kuinka "kaikilla" on asiat aina niin kivasti -ärsyttää ajoittain myös minua. Eräs sellainen ystävä, joka päivittää Facebookkiinsa aina pitkillä "tänään-taphtui-kaikkea-tätä-hyvää-just-mulle" -päivityksillä otti niin paljon aivoon, että haastoin hänet ja kysyin, miksi? Vastaus oli yllättävä:
"koska maailma on oikeestaan aika kamala, pimeä ja paha. Ja pääosin ketuttaa, niin miksei ainakin voisi yritää levittää ympärilleen pääosin hyviä asioita, kun siihen kerran pystyy!? Tai ainakin yrittää olla levittämättä pimeää, pahaa ja tyhmää."
Allekirjoitan.

Siksi minun blogini on valo-palojen tori.
Tavoittelen sitä mikä on mahdollista: rauhaa, valoa ja rakkautta, myös itse, vaikkei siltä aina totisesti tunnu! Ehkä joku muukin tavoittelee mahdollista ja kun meitä on monta, me voimme jakaa sitä yhdessä.

Hyvien tekojen päiväkirjaa saa tilattua täältä!