Silloin vuosia sitten energia riitti vaikka mihin. En minä juuri kotona oleskellut enkä lepäillyt, miettinyt tulevaisuutta tai sukeltanut sisimpääni. Elämä taisi olla helppoa. Ei ollut huolta rahasta, ei huollettavia, ei muita kuin minä ja unelmani. Kaikki oli avoinna...
Viime aikoina joku syvä maailmantuska on asettunut minuun, enkä saa sitä ravistettua pois. Harmittaa vanheneminen, se että osa ovista on jo pysyvästi kiinni, se ettei ole energiaa tehdä kaikkea sitä mitä oikeasti haluaisi. Sitä selittelee kaikenlaista ja jumahtaa turhuuksiin, niin kuin tämän webbimaailman syövereihin. Olen täysin tylsistynyt.
Odotan kävelykelejä. Odotan aurinkoa. Odotan kokoajan jotain muuta kuin tätä hetkeä. Tämä ei ole elämää. Ja kohta huomaan, että olen syvemmällä kuin äsken.
Mikä avuksi?
Pieneltä kuulee totuuden: Ryhdy toimeen. Aloita jo. Mene ja tee.
Ei toimi niin kauan kuin ensimmäinen sana mikä mieleen tulee on "mutta".
Pitää saada mutat pois. Menkää mutta:t sinne missä pippuri kasvaa, ja pidemmälle, hautautukaa antarktiksen alle, kuolkaa kylmyyteen, älkääkä enää palatko. Sillä ei tämä näin voi mennä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti